"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta, jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä, niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan. Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)] heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni. Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin, kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! — Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten. Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle, minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme. Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen avoinna."
Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus, jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä, että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."
"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne sentään jatku iänkaiken."
"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama. Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."
"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."
"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä tälle maalle."
"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi, ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset. Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin, niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon — ja heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä — niin joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut. Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät, ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja pelkurimaisesti."
"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink, "ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin. [Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"
"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen kättään maisemaa kohti.
"Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.