Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan. Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.
Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija, joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.
Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen, kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää", hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin, että on teilläkin täällä jotain arvoa."
Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi korottaa toisten rattoisuuden tunnetta — kaikki tuo oli heille vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella, paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta. Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa, jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.
Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan, ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin. Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni; käy levolle, äläkä näe turhia unia."
Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin. "Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. — Istuhan vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart, sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa. Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa, että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen viettien saaliiksi."
"Fritz, rakas ystävä!" huudahti Anton iloissaan.
"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä. Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"
"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" — hän katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa — "että saat tyytyä siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."
"Hm, minä ymmärrän", nyökkäsi Fink; "teistä on tullut tarkkoja ihmisiä."