Anton silitti hänen poskeaan. "En minä sinua leikkele", hän sanoi. "Sinä olet tehnyt suurenmoisen tarjouksen, enkä minä sinuun ole tyytymätön, vaan itseeni. Ensi ilonpuuskassani sinun tulostasi kerroin sinulle vapaaherran asioista ja naisten hiljaisesta surusta enemmän kuin velvollisuuteeni sopikaan; minä itse olen perehdyttänyt sinut tämän talon salaisuuksiin, ja sinä olet näitä tietoja käyttänyt näppärällä tavalla hyväkseni. Siten olen itse solminut sinut tähän perheeseen ja sinun rahasi tähän levottomaan maahan. Että se on tapahtunut niin äkkiä, se käy minun tunnettani vastaan, ja minua suututtaa että olen omalla varomattomuudellani antanut siihen aihetta."
"Luonnollisesti", nauroi Fink; "sinulle on tietysti suloisin nautinto, kun saat kasata itsellesi huolia lähimmän ympäristösi vuoksi."
"Kahdesti on minulle sattunut", jatkoi Anton, "että minä, jonka varovaisuutta sinä niin usein ivailet, olen ilman valtuutusta puhellut tämän perheen asemasta syrjäisten kanssa. Ensimmäisen kerran kun pyysin apua Rothsatteleille, se kiellettiin minulta, ja tämä seikka enemmän kuin mikään karkoitti minut konttorista tänne. Nyt tuo uusi varomattomuuteni taloon apua, jota ei enää ole pyydetty — mikä seuraus siitä taas tulee olemaan?"
"Että sinut paiskataan täältä takaisin konttoriin", nauroi Fink.
"Onko ikinä nähty noin sairastelevaa Hamletia rasvanahkasaappaissa?
Kunpa vain saisin selville, ikävöitkö vai pelkäätkö sinä tuollaista
tulosta." Hän otti hopearahan lakkaristaan: "Kruunu vai klaava,
Anton? — Vaaleat vaiko tummat kiharat? Heitetäänpäs!"
"Et sinä ole enää Tennesseessä, mokoma sielujenkauppias", vastasi
Anton, nauraen taaskin vasten tahtoaan.
"Tahdoin että välillämme olisi rehellinen peli", sanoi Fink huolettomasti, työntäen kolikon jälleen liivinlakkariin.
"Tahdoin antaa sinun itsesi valita. — Muista sitä vast'edes."
3.
Vapaaherra suostui kauppaan. Itse asiassa olikin vaikeata kieltäytyä Finkin tarjouksesta; yksinpä Antoninkin täytyi myöntää, että siihen tuskin enää voi vastata kieltävästi, sittekun se oli kerran täydellä todella tarkoitettu ja esitetty. Tosin vapaaherra ei antanut suostumustaan käyttämättä hänelle mieluisia kiertoteitä. Yhäti täytyi hänen ajatella, että melkoinen voitto hänen tilaltaan joutui muutamina vuosina menemään vieraan taskuun; ja kun hänen oli pakko huoahtaen tunnustaa itselleen, ettei tuota vahinkoa voinut välttää, niin muistui hänelle mieleen, kuinka sopimatonta oikeastaan oli vento vieraan tyrkyttää tuollaista tarjousta jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ja että Lenoren jatkuvalla vastarinnalla oli sentään pätevä syy. Silloin hän tunsi itsensä kurjaksi, epäitsenäiseksi ja Antonin holhouksen alla olevaksi, ja se ajatus katkeroitti häntä siihen määrään, että hän arveli luopua koko asiasta. Hän tiesi kyllä aivan hyvin, mikä apu tilalle oli saada kuluvan vuoden vuokrasumma etukäteen, ja hän aavisti, että uutistyöt tulisivat muutaman vuoden perästä koroittamaan tilan arvon puolta suuremmaksi. Myönsipä hän senkin, että Fink itse oli arvokas liittolainen tänä levottomana aikana. Naisia kohtaan hän pysyi itsepäisesti vaiti tuumistaan, Lenoren taivutusyritykset hän torjui hyväntuulisen huolettomasti; yleensä oli koko hänen olemuksensa tähän aikaan tavallista kimmoisempi ja pirteämpi.
Muutamien päivien kuluttua hän huusi vanhan palvelijan luokseen ja sanoi hänelle: "Pidäppä varasi, Johann, milloin herra Wohlfart tänään sattuu pistäytymään ulkona ja herra von Fink on yksin huoneessaan; ilmoita silloin minun saapuvan hänen puheilleen ja nouda minut sinne." Kun hänet oli kaikessa hiljaisuudessa saatettu Finkin luo, sanoi hän tälle sievistelevällä tavallaan suostuvansa tarjoukseen ja antavansa Finkin huoleksi laatia yhdessä hänen Rosminissa asuvan asianajajansa kanssa vuokrasopimuksen luonnoksen.