Lähes kaksi viikkoa oli kulunut, Fink ja Karl olivat aivan kuin kadoksissa. Eräänä aurinkoisena päivänä askarteli Lenore pienellä istutusmaallaan, antaen erään työmiehen kaivaa koloja pienten metsäpuuvesain juurirönsyille. Jo muodosti puolisensataa närettä ja nuorta koivua vaatimattoman viidakon, joka tosin vielä antoi enemmän siimestä peltokanalle kuin ihmiselle. Olkihattu päässä ja pieni lapio kädessä Lenore näytti ohi kiiruhtavasta Antonista niin viehättävältä, että hänen täytyi pysähtyä katselemaan.
"Joko minä kerrankin sain teidät seisahtumaan, te uskoton ritari", huusi Lenore hänelle istukkiensa yli. "Viikon päiviin ette ole yhtään välittänyt minun puuparoistani, yksinäni olen saanut kaikkia kastella. Tässä on teidän lapionne, joutukaa auttamaan minua kuoppia kaivamaan."
Anton tarttui kuuliaisesti lapioon ja rupesi urhakasti työntelemään sitä nurmikkoon. "Minä olen nähnyt metsässä nuoria katajia, ehkäpä voitte käyttää niitäkin täällä."
"Reunoille ne sopisivat", vastasi Lenore leppyneenä.
"Minulla on viime päivinä ollut työtä tavallista enemmän", jatkoi
Anton; "Karlia me kaipaamme joka paikassa."
Lenore työnsi lapionsa syvään maahan ja kumartui tunnustelemaan ylöskaivamaansa multaa. "Eikö ystävänne ole vieläkään kirjoittanut?" hän kysyi näköjään välinpitämättömästi.
"En tiedä mitä oikein ajatella", sanoi Anton; "postinkulku ei ole katkennut, sillä muita kirjeitä on kyllä tullut. Melkeinpä pelkään, että matkamiehiämme on jokin onnettomuus kohdannut."
Lenore pudisti päätään. "Voitteko ajatella, että herra von Finkiä saattaisi mikään onnettomuus kohdata?" kysyi hän kaivaen edelleen.
"Vaikeatahan sellaista on ajatella", sanoi Anton nauraen; "hän ei näytä siltä mieheltä, joka helposti antaa pahan sään purkautua päänsä päällä."
"Niin minäkin ajattelen", virkkoi Lenore kuivasti.