"En sitä luulisi", vastasi seppä. "Leonhardin minä lähetin meidän ratsumiestemme kanssa heti kiertämään metsän ympäri rajalle saakka, jotta he kohta huomaavat jos varasjoukko yrittää hiipiä ulos metsänkätköstä, ja muuan Neudorfin vaimo, joka oli metsässä, näki vielä pari tuntia sitten puolalaisia Neudorfin metsän rajalla, juuri niillä kohden, missä rajapyykki seisoo vanhan tammen juurella. Niillä oli ollut jokin elikko mukanaan, vasikkako vai koira, sitä ei vaimo hädissään hoksannut; jos se vasikka oli, niin kyllä ne nälkäkurjet sen ennen pistävät metsässä poskeensa kuin raahaavat kotiaan. Minä tulen juuri Neudorfista, siellä on väki koossa niinkuin meilläkin. Me lähtisimme kernaasti nuuskimaan metsää, jos teidän miehenne vain tahtovat auttaa meitä ja johtaa meitä oikeaan suuntaan."
"Hyvä", sanoi Fink, "ripeästi siis toimeen." Hän lähetti sanan metsänvartijalle, jotta perästä tuleva kartanonväki voi alkaa ajojahdin omalta taholtaan, ja puheli sepän kanssa lähemmin kunaulaisten sijoittamisesta ja kulkusuunnasta. Karlin ynnä linnan ratsurengit hän lähetti yhtymään Kunaun ratsastajiin metsän vastakkaisella reunalla, jonnepäin ajojahdin piti suuntautua. "Älkää liiaksi kursailko niitä vintiöitä", hän huusi Karlin perään ja kopahutti kädellään pistoolejaan. "Nyt eteenpäin!" sanoi hän sepälle, "minä itse ratsastan Neudorfiin. Kun te olette nuuskineet etumetsänne läpikotasin, niin jääkää odottamaan meitä, siellä yhtyy Neudorfin ketju teihin."
Sitten lähtivät Kunaun miehet kostamaan rosvoille. Fink nelisti Lenoren seurassa naapurikylään. Matkalla hän sanoi neidille: "Täällä meidän tiemme erkanevat." — Lenore oli vaiti.
Fink katsahti häneen syrjäkarin. "En luule", hän jatkoi, "että nuo veitikat tekevät meille sen ilon, että jäisivät metsään odottelemaan meitä. Ja jos ne tahtovat puittia tiehensä, ilta kun on jo lähellä, niin me tuskin voimme heitä siitä estääkään. Mutta ajojahti on hyvää harjoitusta miehillemme, ja senvuoksi se on meille tervetullut."
"Sitten minäkin lähden metsään", sanoi Lenore päättäväisesti.
"Välttämätöntä se ei juuri ole", vastasi Fink; "minä en tosin pelkää mitään vaaroja teille, mutta väsymystä kyllä ja kenties sadettakin."
"Antakaa minun lähteä mukaan", pyysi Lenore, katsahtaen häntä silmiin.
"Minä olen antanut niin järkevän neuvon kuin olen osannut; enemmän ei ihmiseltä voi vaatia, ja meidän kesken sanoen, teidän rohkeutenne ilahduttaa minua. Täyttä nelistä siis, toveri!"
Neudorfissa Fink asetti hevoset kylänvoudin pihaan ja johti kyläläisparven metsänreunaan. Miehet asettuivat ketjuun, ja metsän tarkastaminen alkoi. Metsään edetessä piteni ketju pitenemistään ja välimatkat kasvoivat suuremmiksi kuin oli suotavaa. Fink kulki Lenoren kanssa äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä piti yhdyttämän Kunaun miesten ketjuun; Finkin vierusmiehen piti johtaa suuntaa. Miehet kulkivat aivan ääneti ja tarkkasivat terävin silmin joka puun taakse. Heidän metsään tullessaan alkoi puiden latvoissa kohista, ja havulehvien raoista pilkoitti lyijynmusta taivas esiin. Mutta metsässä vallitsi vielä kuuman päivän tukahduttava helle, linnut istua kököttivät kyyryssä oksillaan, ja kovakuoriaiset olivat ryömineet vadelmapensaiden juurille kätköön.
"Itse taivaskin tulee niille vintiöille avuksi", sanoi Fink seuralaiselleen osottaen pilviä; "kohta käy niin pimeäksi, ettemme näe kymmentä askelta eteemme."