Sillävälin tuli tuho yhä lähemmäksi. Se kiemurteli mutkittelevaa tietä pitkin mustana, pitkäkkäisenä jonona, korvin kuulumattomasti, vain silmälle näkyvänä. Antonin korvan juuressa hyrisi hyönteinen edelleen, ja yhä kuului kauempaa leivosen ilolaulu. Vihdoin katosi tulijain jono kylän ensimmäisten matalain savimajojen taa. Tornissa vallitsi hengetön hiljaisuus; kaikkien katseet olivat kuin naulitut siihen kohtaan, mistä vihollisen täytyi jälleen tulla näkyviin. Lenore seisoi Antonin vieressä, vasemmassa kädessään hän puristeli kivääriä, oikeassa metsästyslaukkua, jossa olevat luodit hänen kätensä värinä, hänen siitä tietämättä, pani kilahtelemaan yhteen. Kun ratsuparvi tuli näkyviin keskellä kylää, tempasi Fink lakin päästänsä ja sanoi juhlallisesti: "Nyt kukin paikoilleen, hyvät herrat. Sinä, Anton, ole hyvä ja saata vapaaherra alas." Kun Anton lähti taluttamaan sokeaa vanhusta portaita alas, viittasi hän äänettömästi Lenoreen, joka hievahtamatta tuijotteli lähestyvää vihollista. "Myöskin teitä, armollinen neiti, pyydän ajattelemaan turvallisuuttanne."
"Täällä minä olen varmimmassa turvassa", vastasi Lenore uhkamielisesti ja kolahutti kiväärinsä perän tornin kivilattiaan. "Ettehän voi vaatia, että nyt hautaisin pääni sohvan pieluksiin, kun te itse kohta panette henkenne vaaraan meidän edestämme?"
Fink katseli ihaillen edessään olevia kauniita tytönkasvoja ja sanoi: "Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jos käytte istumaan tälle matalalle tuolille, niin olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla koko linnassa."
"Tahdon koettaa olla varovainen", vastasi Lenore ja teki torjuvan eleen.
"Ja te, veikkoseni, piiloutukaa visusti muurinharjan taa", sanoi Fink pyssymiehille. "Varokaa ettette näytä hartioitanne tai lakinnipukkaanne reunan yli, älkääkä ampuko, ennenkuin minä annan merkin tällä kiljukurkulla; sen äänen kuulette alhaaltakin tänne ylös." Hän otti liivinlakkaristaan oudonnäköisen leveän vihellyspillin. "Näkemiin asti", sanoi hän Lenorelle, katsellen neitoa loistavin silmin.
"Näkemiin", vastasi Lenore huiskuttaen kättänsä ja katseli alaslaskeutuvan jälkeen, kunnes ovi pamahti kiinni tämän perästä.
Eteishallissa Fink tapasi vapaaherran. Vanha herra oli tulimmaisessa tuskassa pitkän päivän jännityksen ynnä oman saamattomuutensa tunnon johdosta. Ennen vanhaan hän oli uljaalla ryhdillä syöksynyt mieskohtaisiin vaaroihin. Nyt vasta näyttihe, kuinka tyyten hänen voimansa olivat murtuneet, kun hänen ei onnistunut parhaimmalla tahdollakaan säilyttää mielenmalttiaan. Hänen kätensä haparoivat avuttomasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain asetta, ja tuskallinen ähkynä kohosi hänen rinnastaan.
"Armollinen isäntäni", puhutteli Fink häntä, "koska teidän sairautenne ei salli teidän käydä keskusteluihin vihollisten kanssa, niin suvaitkaa minun edustaa teitä."
"Teillä on täydet valtuudet, rakas Fink", vastasi vapaaherra käheällä äänellä; "todellakin on näköni niin huono, ettei minusta ole minkäänlaista hyötyä. Kurja vaivainen minä olen!" huudahti hän kovaa ja kätki kasvot käsiinsä. Fink kohautti hartioitaan ja kääntyi ovelle päin. Jykevässä tammiovessa oli luukku, jonka hän työnsi syrjään ja katsahti ulos.
"Sallikaa minun viedä teidät johonkin sellaiseen kohtaan, jossa ette ole suotta luodeille alttiina", pyysi Anton.