"Voisimmehan yrittää uloskarkausta, vaikka se tosin käyneekin veriseksi", ehdotti Anton.
"Siitä vähät! Mutta pahempi on, että sellaisesta ei olisi meille mitään hyötyä. Yhden lauman me ehkä saisimme hajalle, mutta seuraavassa tuokiossa olisi jo toinen vastassamme. Ainoastaan ylivoimainen apujoukko voi pelastaa meidät tästä pinteestä. Ja niin kauan kuin pysymme isäntinä näiden muurien sisällä, me pysymme vahvoina, mutta aukealla kentällä kykenee tusinan verta ratsumiehiä polkemaan meidät nais- ja lapsiparvinemme jalkoihinsa."
"Jääkäämme siis odottamaan", sanoi Anton synkästi.
"Järkevästi puhuttu, poikaseni; elämän koko viisaus loppujen lopuksi onkin siinä, ettei tee itselleen eikä toisille kysymyksiä, joihin ei kukaan pysty vastaamaan. Mutta alkaapa tämä odotuskin jo maistua puulta."
Sitten ystävykset laskeutuivat jälleen alas; ja tunnit kuluivat toisensa jälkeen tympäisevässä toimettomuudessa. Milloin katseli Anton, milloin Fink kiikarilla metsänaukeamaa, mutta paljonpa merkillistä sieltä ei näkynyt. Vihollispartioita tuli ja meni, aseellisia maalaisparvia kulki kylään ja lähetettiin pian jälleen matkaan eri tahoille, vahtiketjua tarkastettiin säännöllisesti ja sen miehet vaihdettiin aina kahden tunnin päästä. Piirittäjillä oli toimena tutkia koko seutu läpikotaisin ja korjata kaikki aseet talteensa, käydäksensä sitten viimeksi kaikilla voimillaan jälleen linnan kimppuun. Saksalaiset olivat saarretut kivitaloonsa kuin kontio pesäänsä, ja metsästäjät vartoivat rauhallisesti hetkeä, jolloin nälkä tai tuli ja heidän aseensa pakottaisivat saaliin ulos tantereelle.
Sillävälin Fink koetti pitää väkeä toimessa; miesten täytyi puhdistaa ja kiillottaa kiväärit ja muut aseensa, joita hän itse huolellisesti tarkasteli; sitten jaettiin ruutia ja lyijyä, luoteja valettiin ja patruunia valmistettiin. Naisten työksi Anton antoi siivota talon ja pihamaan, sikäli kuin se kävi päinsä ilman vettä. Näistä hommista oli se hyvä seuraus, että piiritetyt eivät joutuneet muutamaan tuntiin vaipumaan apeuteen.
Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja lähimmästä kylästä toi tuulenhenki ruokakellon hiljaisen kilinän linnanväen korviin. "Meille tulee sangen niukka aamiainen", sanoi Anton toverilleen, "perunat on ollut pakko paistaa tuhassa, liha ja läski ovat lopussa, eikä keittäjätär kykene leipomaankaan, kun vesi on taasen lopussa."
"Niin kauan kuin meillä on se sinun lypsylehmäsi tallissa", virkkoi Fink, "on meillä vielä aarre jälellä, jota voimme näytellä nälkäiselle väelle. Sitten jää turvaksemme linnan rotat ja kaikkein viimeiseksi saappaamme. Kenen on onnettomuudekseen ollut pakko syödä tässä maassa valmistettua pihvipaistia, se kykenee hyvin sulattamaan saapasvarsiakin."
Metsänvartija keskeytti tämän rattoisan tarinanpidon ilmoittamalla: "Karjapihalta päin lähestyy muuan yksinäinen ratsumies linnaa kohti, ja hänen perässään seuraa jalan jokin vaimonpuoli. Panenpa vaikka pääni pantiksi, että se on kapakan Rebekka."
Ratsastaja lähestyi eteishallin ovea, valkoista nenäliinaa heilutellen; viljavaunujen palaneiden jäännösten luo tultuaan hän seisahdutti hevosensa ja jäi katselemaan yläkerran akkunoihin. Se oli sama rauhanhieroja kuin eilispäivänäkin.