Tuntiessaan veden nousevan saapasvarsistaan sisään Hippus seisahtui kuin naulattu ja parkasi: "Vettä!"
"Olkaa hiljaa!" sähisi Itzig kiukkuisesti, "ei sanaakaan, muuten olette hukassa!"
"Vettä!" parkui vanhus edelleen. "Apuun, se tahtoo hukuttaa minut!"
Veitel iski parkujaan kiinni ja pani kätensä hänen suulleen; mutta kuolemankauhu oli vielä kerran herättänyt elonkipinän vanhassa juopporatissa; hän sai jalkansa alimmalle porraslaudalle ja takertui kaikista voimistaan kiinni kaidepuuhun ulvoen koko ajan hengenhädässä: "Apuun, hyvät ihmiset, joutukaa apuun!"
"Kirottu konna!" kirskui Veitel, jonka toisen sitkeä vastustus oli saanut aivan suunniltaan; hän iski vanhusta päähän, niin että hattunsa valahti syvälle silmien yli, tarttui häntä sitten kaulukseen ja viskasi äijän kaikella voimallaan virtaan. Vesi räiskähti korkealle, kuului putoavan kappaleen kohahdus ja kumeata kurinaa; sitten oli jälleen aivan hiljaista.
Lyijynharmaista usvaröykkiöistä, jotka pitkin laahuksin pyyhkivät vedenpintaa, pisti vielä kerran näkyviin tumma, kiinteä hahmo, jota virta kuljetti alaspäin. Kohta oli se jälleen kadonnut. Sumupeikot peittivät sen liepeisiinsä, virta painoi sen upoksiin. Laineet iskivät valittaen päänsä murskaksi rantapaaluihin, ja ylhäällä ulisi yötuuli yksitoikkoista joiuntaansa.
Murhamies seisoi hetkisen pimeässä kuin halvattuna, takertuen kaidepuuhun. Sitten hän kiipesi verkalleen portaita ylös. Noustessaan hän tunnusteli vaatteitaan, nähdäkseen kuinka korkealle hän oli kastunut. Hän ajatteli tunnustellessaan, että hänen täytyi kuivata vaatteitaan uunivalkean ääressä, vielä tänä yönä; hän näki valkean rattoisasti räiskivän huoneessaan ja itsensä istuvan yötakissaan sen edessä, kuten hänen tapansa oli liikeasioitaan miettiessään. Hän tunsi selvästi, kuinka väsyksissä hän nyt oli, ja kuinka ihanata oli päästä nukahtamaan lämpöisen uunin edessä lojuen. Näissä hämäräunelmissaan hän jäi hetkiseksi seisomaan ja tunsi silloin outoa, tympäisevää painetta jossain sisässään, jonkinlaista kipua, joka ahdisti henkeä ja kiristi hänen rintaansa kuin rautavanteisiin.
Silloin hän muisteli tuota surkeaa kääröä, jonka hän äsken oli nakannut virtaan, näki sen sukeltuvan pinnan alle ja kuuli veden räiskähtävän korkealle; ja silloin hän muisti, että viimeinen näky hukkuvasta miehestä oli ollut hänen hatturisansa, jonka murhaaja oli iskenyt kasvojen yli; vallan merkillinen, pyöreä kapine. Hän näki hatun vielä selvästi silmiensä edessä, lieri riipotti siitä puoleksi irrallaan, ja kuvussa oli ollut kaksi vanhaa rasvatahraa. Kurja hattu kerrassaan! Tätä muistellessaan Veitel huomasi, että hän voisi vielä nauraakin jos vain tahtoisi. Mutta häntä ei naurattanut. Sillä aikaa kuin hänen sielunsa puolittain horroksessa vielä viipyi murhapaikalla, josta se ei mitenkään olisi tahtonut luopua, olivat hänen jalkansa kantaneet hänet yläkertaan. Kun hän sulki porraskäytävän oven perästään, vilkasi hän vielä kerran portaiden mustaan kuiluun, josta tuonaan kaksi miestä oli laskeutunut alas veteen, mutta nyt vain yksi palannut ylös. Hän näki palasen harmaata vedenpintaa kuilun alapäästä, ja jälleen hän tunsi tuota tympeätä painoa rinnassaan. Hän kiiruhti joutuin vierastuvan läpi ulkoportaille; porttikäytävässä hän oli törmätä johonkin majatalon satunnaiseen asukkaaseen. Molemmat miehet riensivät kiiruusti toistensa ohi, virkkamatta sanaakaan.
Tuo kohtaus käänsi kotiaan palaavan murhamiehen ajatukset toiseen suuntaan: Oliko hän turvassa? Vielä leijaili sumu paksuna kaduilla; kukaan ei ollut nähnyt hänen käyvän vanhan nurkkasihteerin kanssa majatalossa; kukaan ei ollut häntä tuntenut hänen siitä poistuessaan. Mutta jos vanhuksen ruumis löydettäisiin virrasta, silloin alkaisivat tutkistelut. Oliko hän silloinkin turvassa?
Kaikkea tuota murhamies ajatteli niin välinpitämättömästi, kuin olisi hän sen lukenut jostakin kirjasta. Välistä juolahti hänelle mieleen, että olikohan hänellä sikarikotelonsa mukana ja miksi ei hänellä ollut palavaa sikaria suussa. Tuota hänen täytyi pohtia pitemmältä, ja niissä mietteissä hän viimein saapui asuntoonsa, Hän avasi ulko-oven; kun hän viimeksi oli sen avannut, oli perähuoneesta kuulunut kauhea melu. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja kuunteli, kuuluisiko vieläkin samaa melua. Hän tahtoi väkistenkin saada kuulla sitä. Eihän hän ollut vielä kauankaan sitten täältä poistunut — miksi ei sitä vielä kuuluisi! Oh, mitä hän olisi antanutkaan, ettei näitä viime hetkiä olisi lainkaan ollut olemassa! Jälleen tunsi hän tuota tympeätä kipua, mutta tällä kertaa väkevämmin, yhä väkevämmin.