"Siinäpä se miksi juuri onkin", vastasi jättiläinen, "ylhäällä olo käy minulle päivä päivältä yhä happamammaksi. Ja sen minä sanon sinulle, Wilhelm", hän jatkoi äskeiseen puhujaan kääntyen, "kahden viikon perästä lakkaa sekin; silloin ei muu ole hapanta kuin teidän sitruunanne ja toivoakseni myöskin teidän naamanne parin tunnin ajan tai iltaan saakka. Silloin pitää teidän jälleen tulla tänne ja istua tämän pöydän ympärille. Minä pidän huolta, että olutkannu seisoo taas samalla paikalla kuin nyt; ja silloin te voitte puhella ukko Sturmista kuten ainakin toverista, joka on käynyt levolle eikä enää koskaan nostele raskaita kuormia; sillä minun arveluni mukaan siinä paikassa, mihin me täältä joudumme, ei mikään ole raskasta."
"Siinä sen nyt kuulette", virkkoi Wilhelm huolestuneena, "kuinka huikentelevainen hän taasen on."
"Mitä lääkäri sanoo teidän sairaudestanne?" tiedusti Anton.
"Niin, tohtoriko?" kysyi ukko Sturm. "Jos häneltä kävisi kyselemään, niin olisi hänellä kai paljonkin sanomista; mutta häneltäpä ei kyselläkään. Meidän kesken sanoen ei noihin lääkäreihinkään ole yhtään luottamista. Saattavathan ne tietää, mitä monenkin ihmisen sisässä on vikaa, en sitä kiellä;, mutta mistä ne tietäisivät, mitä meikäläisen sisässä on? Eihän niistä yksikään kykene nostamaan tynnöriä!"
"Jollei teillä ole muuta lääkäriä, hyvä herra Sturm, niin minäpä tahdon olla teidän lääkärinne ja aloitan nyt heti", huudahti Anton, riensi akkunan luo ja avasi sen molemmat puoliskot selälleen. "Jos hengitys käy teille vaikeaksi, niin tämä sakea ilma on teille kerrassaan myrkkyä, ja jos jalkojanne särkee, niin te ette saa enää juodakaan." Hän kantoi olutkannun toiselle pöydälle.
"Katsoppas, katsoppas vain", sanoi Sturm seuraten Antonin touhua, "tarkoituksenne on hyvä, mutta ei siitä ole apua. Vähäläntäinen savu pitää huoneen lämpöisenä, ja olueen me lastaajat olemme kerta kaikkiaan tottuneet. Kun istun koko päivän yksinäni tällä lavitsalla, ilman työtä ja ilman ihmiskasvoja ympärilläni, niin on minulle iloksi, että toverini iltaisin pitävät minulle seuraa. He tarinoivat silloin kanssani, ja minä kuulen heidän äänensä niinkuin ennenkin ja kuulen jotain liikkeestäkin ja muusta maailmanmenosta."
"Mutta teidän itsenne pitäisi ainakin luopua oluesta ja välttää tupakansavua", sanoi Anton. "Oma poikanne sanoisi teille saman, ja kun hän ei ole täällä, niin sallikaa minun olla hänen sijassaan." Hän kääntyi toisiin lastaajiin. "Minä todistan hänelle itselleen että hän on väärässä, jättäkääppä vain puoleksi tunniksi minut kahdenkesken hänen kanssaan."
Jättiläiset poistuivat, Anton istahti sairasta vastapäätä ja rupesi puhelemaan siitä aiheesta, mikä enimmän ilahuttaa jokaista isää, hänen pojastaan.
Sturm unohti synkät aavistuksensa ja tuli mitä onnellisimmalle tuulelle. Vihdoin hän katsahti Antoniin silmiään suistellen ja sanoi, kumartuen lähemmäksi häntä: "Yhdeksäntoistasataa taaleriahan niitä oli, niin! Hän kävi sitten vielä kerran jälestäkinpäin täällä."
"Ettehän te vain hänelle mitään antanut?" kysyi Anton huolissaan.