"En ole", vastasi laskuneuvoksen poika surullisesti; "isäni kuoli neljä viikkoa sitten, ja hyvän äitini kuolemasta on jo kokonainen vuosi, niin että nyt olen aivan yksin ja matkalla pääkaupunkiin." Hänen huulensa värähtelivät, kun hän muisteli viimeistä suruaan.
Säikähtäen näki neitonen vieraan kasvoilta kuvastuvan tuskan. "Te herra parka!" hän huudahti liikutettuna ja hämillään. "Joutukaahan nyt, niin näytän teille vielä jotakin. Nämä tässä ovat kevätlavoja; tässä on mansikkapenkki, ehkä siellä on vielä joitakin marjoja. — Frans, tuokaahan tänne lautasella mansikoita", hän huusi puutarhurille. Frans tuli aika joutua. Terhakasti neitonen tarttui lautaseen ja tarjosi leppeästi hymyillen sankarillemme marjat: "Kas tässä, hyvä herra! Suvaitkaa ottaa nämä minulta. Isäni talosta ei kukaan vieras saa lähteä, ennenkuin on maistanut parasta, mitä vuodenajalla on tarjottavaa. Pyydän, ottakaa", hän pyyteli hartaasti.
Anton otti lautasen käteensä ja katsoi kostein silmin ystävälliseen vallasneitoseen.
"Minä syön teidän kanssanne", sanoi tämä ja otti pari marjaa. Sitten
Anton tyhjensi kuuliaisesti lautasen.
"Nyt minä vielä saatan teidät ulos puutarhasta", sanoi nuorineiti. Puutarhuri avasi kunnioittavasti pienen sivuportin, ja neitonen saattoi matkamiehen lammikoille, jolla vanhoja ja nuoria joutsenia uiskenteli.
"Nehän tulevat meitä kohti", huudahti Anton ihastuneena.
"Ne tietävät, että minulla on taskussani niitä varten jotakin", sanoi hänen saattajansa ja irroitti rannalla olevan ruuhen köydestä. "Istukaa veneeseen, herrani, minä vien teidät ylitse. Tuolla toisella rannallahan alkaa teidän tienne."
"Enhän toki saa teitä niin paljon vaivata", sanoi Anton ja arasteli käydä ruuheen.
"Älkää tinkikö", komensi neitonen, "teen sen mielelläni." Hän istui perätuhdolle ja meloi kevyellä airolla ruuhta taitavasti eteenpäin. Siten kulkivat he verkalleen lammikon poikki, joutsenet jonona perässään. Neitonen taukosi tuontuostakin soutamasta ja heitti niille leivänpalasia.
Anton istui autuaallisten tunteiden valtaamana tyttöä vastapäätä. Hän oli kuin lumoissa. Edessä puiden tumma vihannuus, ympärillä kirkas vedenpinta, joka hiljaa liplatteli ruuhen keulaa vastaan, vastapäätä nuoren lautturin solakka varsi, sädehtivät sinisilmät ja jalomuotoiset kasvot, joita lempeä hymy kirkasti, ja takana joutsenten parvi, tämän lammen valtiattaren valkea seurue. Se oli kuin unelma — unelma niin suloinen, kuin vain nuori mieli voi uneksia.