"En tee hänelle mitään vääryyttä. Mutta ratkaisematonta vielä on, onko hänen elämänlaatunsa toisille onneksi vai turmioksi. Hänen itsetuntonsa, suuret lahjansa, yksinpä hänen itsekkäisyytensäkin uhmaava tarmo, kaikki ne ovat ominaisuuksia, joista voisi muodostaa suuriarvoisen luonteen. Mutta mihin hän käyttääkään kaiken tuon ylitsevuotavaisen voimansa? Jonninjoutaviin oikkuihin, hurjiin, hullutuksiin hän on tähän saakka tuhlannut aikansa; meidän talomme kiinteä pakko on hänelle sietämättömän vastenmielinen. Vielä tähän mennessä on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että hänestä tulee kehno ylimys, joka kuluttaa elinvoimansa hienosti harkittuihin nautintoihin, tahi sitten itsekäs rahamies, sellainen kuin tuo sukulaisensa Amerikassa, joka valitsee rahan viimeiseksi kiihottavaksi leikkikalukseen ja julkeasti käyttää toisten ihmisten heikkouksia hyväkseen rakentaakseen heidän murskautuneen onnensa sirpaleista itselleen palatseja."
"Eihän hän kuitenkaan ole sydämetön", supisi Sabine hiljaa, "senhän osottaa hänen käytöksensä Wohlfartia kohtaan."
"Niin, tämän kanssa hän vain leikittelee, viskaa hänet veteen ja onkii hänet jälleen kuiville."
"Eipä", huudahti Sabine, "hän panee arvoa Wohlfartin järkevään mielenlaatuun ja tuntee, että tällä on rikkaampi tunne-elämä kuin hänellä itsellään, vaikkakin vähemmän elämänkokemusta."
"Älä petä itseäsi ja minua", vastasi kauppias synkästi; "minä tiedän mistä tuo on johtunut, kuinka hänen varma olemuksensa, hänen kaunopuheisuutensa ja leikinlaskulahjansa, jotka kohottavat hänet lähimmän ympäristönsä yläpuolelle, ovat sokaisseet ja kietoneet sinut lumoihinsa. Veljellisen mustasukkaisuuden terävällä silmällä vaarinotin sitä hurmausta, jolla tuo vieras muukalainen kykeni sinuun tehoamaan. Pysyin vaiti, sillä voinhan luottaa sinuun. Olinhan itsekin viehättynyt monista hänen tavattomista ominaisuuksistaan. Silloinkin, kun hänen tylyytensä toisia kohtaan vaikutti minuun epämiellyttävästi, vaikenin yhä, sillä huomasin että sinäkin häntä samasta syystä vieroksuit. Mutta nyt kun näen, että hänen eriskummalliset tapansa kiihdyttävät sinua, jopa tekevät sinut onnettomaksikin, nyt täytyy minun pitää suotavana, että hän poistuu keskuudestamme. Hänen pitää hetikohta lähteä talostamme, nimenomaan sinun läheisyydestäsi."
"Oi hyvä Jumala!" parahti Sabine, väännellen käsiään. — "Ei, Traugott, niin ei saa, niin ei saa tapahtua. Minun takiani tuo suhde ei saa särkyä, joka hänen hyväksensä solmittiin. Jos mistään voi olla hänelle apua, jos mikään seikka voi häntä varjella hänen menneisyydestään johtuvista vaaroista, niin on se juuri sinun läheisyytesi, sinun ylevä vaikutuksesi ja esikuvasi. Sinun heltymätön toimeliaisuutesi, sinun kunniassa pidetty kauppatoimesi — niiden jokapäiväinen vaarinottaminen ja niihin tottuminen — ne ovat parantavaa lääkettä hänen sielulleen. Niin, Traugott", hän jatkoi ja tarttui veljensä käteen, "minä en tahdo pitää sinulta mitään salassa! Sinä olet tajunnut minun sydämeni typerän heikkouden, ehkä jo aikaisemmin kuin minä itse. Mutta minä lupaan sinulle, että tuo typerä tunne on minulle oleva vain kuin muisto jostakin kirjasta, joka on jolloinkin kiinnittänyt mieltäni. En sanallakaan, en kasvojen ilmeelläkään tahdo ilmaista, että olen kerran ollut heikko. Oi, älä häneen senvuoksi vihastu, älä erota häntä piiristäsi vihapäin, äläkä suinkaan minun takiani!"
"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen — hän vasta olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine, minun ylpeyteni ei kärsi."
"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä. Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä. Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan, niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin, joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"
"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta vaikutukseltaan."
"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä menen takuuseen."