Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä, että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen selkään — mikä muuten oli vasten hänen tapojaan — ja antoi toverin ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja hampain.
Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon, niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä, havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi — ensikertaa kummallekin — sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.
Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla; tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen, jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn edessä.
10.
Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen etäisimpiinkin soppiin.
Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun: "Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä, tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen ratkaisun meidän käsiimme."
Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä. Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin, jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.
Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja konttorimiehenä.
Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta ylöspäin?"
"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan nuorimmasta", huomautti herra Baumann.