Nyt oli Anton karaistu kaikkia seuraelämän tarjoamia kammottavia äkkiyllätyksiä vastaan, hänen hämminkinsä oli haihtunut, ja miellyttävä viihdykkäisyyden tunne täytti hänen sielunsa. Mitä mahtoivatkaan hänelle enää nuo vaaleapukuiset, kirjavanauhaiset naishahmot, jotka hyppivät tai seisoivat hänen ympärillään? Hän välitti niistä yhtä vähän kuin varpusparvesta tai kedonruohosta. Hän etsi sukkelaan Finkin käsiinsä ja antoi tämän esitellä hänet kymmenkunnalle herralle, saamatta muistiinsa ainoankaan nimeä. Sitten hän pyysi Finkiä viipymättä esittelemään hänet joillekin nuorille neitosillekin.
"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole", vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa kohtelua osaksesi."
"Se on minusta samantekevää", virkkoi Anton ystävänsä korvaan ja puristaen tämän käsivartta, samalla kun hänet esitettiin neiti Eugenielle.
Neiti olikin niin jäätävän kylmä Antonia kohtaan, kuin niin pitkän laiminlyönnin perästä voi odottaa. Poika paralla oli täysi työ saada tuimistuneelta neitoselta edes muutamakaan sanan vastaukseksi, ja pian hän sai nähdä edessään tämän niskapalmikon, kun luutnantti von Zernitz yhtyi seuraan.
Mutta tuokaan tappio ei häntä surettanut. Hänen lähellään istui rouva von Baldereck valtansa kunniassa, vaarinottaen toisella silmällään kokoutunutta seuraa, toisella tytärtään ja tuolla nimeä kaipaavalla kuudennella aistilla, josta yölepakkojen sanotaan olevan kuuluisat, herra von Finkiä. Nopeasti kävi Anton hänen eteensä ja pyysi tulla esitellyksi eräälle ruusun väriselle olennolle, jolla oli ruskeassa tukassaan hopeaisia ohrantähkiä.
"Tarkoitatte varmaankin kreivitär Laraa?" kysyi talon rouva
Tietysti kumarsi Anton myöntävästi — Lara, tara tai bruttopaino, se oli hänestä tässä hetkessä yhdentekevää. Kreivitär katsahti häneen oudoksuen, mutta Anton alkoi haastella rattoisasti alkavan tansssikauden iloista, salongin ihmeen sievästä koristelusta ja Pariisin uuden talvipuutarhan ihanuudesta, johon hän oli edellisenä päivänä tutustunut sanomalehdestä. Hän kuvaili sen suihkulähteitä ja lasikupooleja ja kullattuja porraskaiteita ja keinotekoisia kallioryhmiä troopillisine kasvineen ja kirjavine salamantereineen niin tulisin värin, että pieni ruusunvärinen kreivitär alkoi vähitellen sulaa ja rupesi itsekin vihdoin kertomaan kahdesta salamanterista, jotka hän kerran oli nähnyt kykkivän kivellä, ja kuinka hirveästi hän silloin oli säikähtänyt. Vaikka hän olisi Antonille kertonut, että nuo sisiliskot olivat istuneet kalliolla sääret ristissä allaan ja hörppineet olutta kannellisista laseista, niin olisi se tämän mielestä ollut vallan paikallaan ja varsin jokapäiväinen luonnonilmiö. Mutta juuri kun hän yritti salamantereista siirtyä kaupungissa äskettäin pidettyyn kurpitsinäyttelyyn, pamahti rumpu ja pärähtivät torvet, ja ruusunvärinen hame ja hopeatähkät katosivat hänen silmiensä edestä pohjattomaan kuiluun; hän kumarsi lyhyesti kesken puhettaan ja jätti ällistyneen neitosen katselemaan suurin silmin hänen peräänsä.
Tuollapa seisoikin hänen kuningattarensa puhellen äitinsä kanssa, jonka tytärtään paljon lyhytkasvuisempana täytyi kääntää päänsä ylös hänen silmiinsä katsellakseen. Antonin sotainen uhma suli kuin jääpala päivänpaisteessa, kun hän viivytellen astui paroonittaren luo. Hän näki edessään samat hienot piirteet, saman sanomattoman ylhäisen olemuksen, jotka hänen ensi näkemältään olivat täyttäneet hänen mielensä kunnioittavalla hartaudella. Kuluneet vuodet eivät olleet vähentäneet paroonittaren kauneutta, ja läheisyys yhä korotti hänen persoonallista viehättäväisyyttään. Vallasrouvan kokenut silmä keksi kohta Antonin aloittelijaksi seuraelämässä, sillä hän osotti aivan liioittelevaa kunnioitusta, ja hattu, jota hän piteli kainalossaan, oli ankarasta puserruksesta saanut silkkinukkansa aivan pörröiseksi.
"Tämä on herra Wohlfart", sanoi Lenore, tehden suosittelevan eleen, "sama herra, jonka takia sinä kerran toruit minua. Niin, herraseni, teidät ensi kerran tavattuani sain äidiltä nuhteita, koska olin pidätellyt teitä niin kauan puistossamme."
"Se tekee minut kovin onnettomaksi", vastasi Anton sanomattoman kärsimyksen ilmeellä. "Ah, rouva paroonitar, ettepä voi aavistaakaan, kuinka onnelliseksi armollisen neidin osanottavaisuus minut silloin teki; minä olin matkalla vieraaseen maailmaan ja tuntematonta tulevaisuutta kohti. Hänen ystävälliset sanansa antoivat minulle rohkeutta. Ja usein ovat ne sen jälkeen yksinäisinä hetkinä palanneet, muistiini hyvänä tulevaisuuden ennustuksena."