Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen lehtolapsi."
"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty, että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart. Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."
"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään mitään."
"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."
Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", — tällöin kauppias hymyili melkein huomaamattomasti — "on minulle itsellenikin selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko tästälähin menettelemään oikein."
"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin huolestuttavat teitä."
"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan, etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun käyttäytymiseni."
"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja kutsutti Finkin paikalle.
Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"
"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.