"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä suoriutuvat."
* * * * *
Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa, puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.
Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään: "Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.
Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin, jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko suutuksissasi minuun?"
"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti. "Kuule mitä sanon — miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä pilaa minusta ja muista ihmisistä."
"En sinusta, rakas lapsi", sanoi Fink.
"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."
"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."
"Anna minun vain tänään menetellä oman pääni jälkeen."