"Minä en tiedä, miten se on mahdollista," vastasi vaimo, "mutta uskon sen kuitenkin vakaasti, sillä Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Sen on myös Kristus meille opettanut, jonka sana on totuus. Sentähden hän on noussut kuolleista antaaksensa meille tämän varmuuden ja poistaaksensa kuoleman kauhun. Jos uskomme petollista tietäjätärtä, joka meille jotakin mieluista ennustaa, sopiiko meidän epäillä, kun totinen ja kaikkivaltias Jumala lupaa meille korkeimman onnen?"
"Jospahan edes tarkasti tietäisin paikan, missä vanhempani ovat, taikka voisin käydä heidän haudallansa!" lausui Liddy vielä itkien.
"He lepäävät Jumalan helmassa," vastasi vaimo, "ja koko maa on meidän yhteinen hautamme, josta Herra vielä on kokoova meidän luumme. Tätä kaikkea on herra pastori minulle opettanut, kun luulin menehtyväni suureen hätääni. Sellainen mies on suuri lahja tässä meidän saaressamme, jossa on niin paljon köyhiä viheliäisiä ja sen vuoksi meidän tulee häntä korkeasti kunnioittaa. Onpa minun kohtaloni kuitenkin surkeampi kuin sinun. Annappas! minä kerron sen sinulle. Mieheni oli kalastaja, samoin kuin vanha Wäber ja nuori Vilho. Viisi vuotta olimme onnellisina ja rauhassa eläneet ja Jumala oli armossaan siunannut avioliittomme kahdella lapsukaisella. Pieni Marttani oli juuri saanut ensimäiset hampaansa, kun mieheni oli kalastusretkellään. Ilosta maltoin tuskin vartoa hänen takaisin-tuloansa. Seisoin ovella odottamassa, voidakseni heti juosta häntä vastaan kertomaan suloista uutista; voi! ilta kului, samoin yökin, kuluipa monta päivää — mieheni ei koskaan palannut takaisin. Niinkuin sinä, niin minäkin astuin meren rannalle ja huusin armasta puolisoani kääntymään kotiin päin kohisevilta aalloilta. Turhaan! Ranta kävi ainaiseksi olinpaikakseni ja kyyneleet olivat ruokani. Pienokaiseni itkivät ja vaikeroivat minun kanssani; mutta heidän isänsä ei tullut. Silloin pappi tuli minun, epätoivoon vaipuvan, luoksi ja kehoitti minua lempeillä ja ankaroillakin sanoilla jälleen tulemaan helläksi äidiksi nälkäisille ja viluisille lapsilleni. Hän virvoitti minua pyhän raamatun lohdutussanoilla ja teki minun kykeneväksi lohduttamaan muitakin murehtivaisia, vaikkapa vaan yksinkertaisella tavallani. Näin minä nyt elän Jumalan tahtoon tyytyväisenä ja odotan kärsivällisesti, siksi kuin Herra aikanansa jälleen saattaa meidät kaikki yhteen. Näethän siis, armas lapseni, ett'eivät vanhempasi yksin lepää meressä, ja että paitsi sinua on monta onnetonta maailmassa."
Liddylle oli vaimon yksinkertainen kertomus todellakin lohdutukseksi. Jokainen onnettomuus on helpompi kantaa, kun tietää saman kovan onnen muitakin kohdanneen. Hänen kyyneleensä kuivuivat ja mielellään seurasi hän vaimoa, jolla oli asuntonsa aivan lähellä Wäberin tupaa ja joka saattoi hänet sinne asti.
Vilhon tarkka silmä huomasi heti, että Liddy oli itkenyt, ja myöskin, ett'ei ruoka tytölle maittanut; kuitenkaan hän ei virkannut siitä sanaakaan. Makea uni palkitsi Liddyä kaikista kärsimisistä ja saattoi häntä ainakin yön aikana niitä unhoittamaan.
NELJÄS LUKU.
Ystävä.
Vaikk'ei hyvänsuopea Vilho tuntenut syytä Liddyn suruun, koetti hän kuitenkin vähillä neuvoillansa sitä lievittää.
Sen vuoksi hän oli ani varhain aamulla haeskellut joukon kirjavia simpukoita rannalta, ja eilis-iltana keitettyjen äyriäisten kuorista, kynsistä ja jaloista kokoonpannut monellaisia miesten, hevosten ja muiden kuvia, joilla hän aikoi huvittaa Liddyä tämän herätessä. Tyttö kiitti sydämmellisesti hänen lahjoistaan, vaan ei kuitenkaan voinut iloita, ja tästä poika suuresti huolestui.
"Mitä varten sinä itkit niin kovin paljon eilen illalla?" kysyi hän tytöltä, vakavasti katsellen tämän yksitotisia kasvoja.