Ennättääksensä kotiin iltaiselle rupesi Liddy kohta kiireesti kulkemaan kotiin päin. Pian oli hän tullut seipäisin pistettyjen kalojen läheisyyteen, joita nyt tulitornin punertava liekki valaisi. Täällä häntä valloitti sanomaton alakuloisuus ja sydämmen ahdistus. Herra pastori oli äsken lausunut, että nuo kalat seipäiltänsä ikävöimällä katselivat alas mereen, heidän oikeaan kotiinsa. Ja kaipauksen tyttökin tunsi, katsellessaan kallion kukkulalta veden ääretöntä valtakuntaa, jonka aallot synkällä pauhinalla vaahtoellen särkyivät kalliota vastaan.
Olihan tuolla hänen rakastettujen vanhempainsa kylmä, syvä, musta hauta, haaksirikkoisten surkea kalmisto, joidenka lepopaikkaa ei mikään muistopatsas, ei risti eikä vihanta ruohokumpu osoittanut! Näitten rakastettujen ruumiit olivat kenties nyt ahnasten meripetojen syötävänä ja inhoittavat madot kalvoivat sitä suuta, jota Liddy niin usein oli suudellut. — Hirveä ajatus! Nyt hän vasta täydelleen huomasi, kuinka onnellinen hän oli ollut hellien vanhempiensa huostassa, ja kuinka paljon hän haaksirikon kautta oli kadottanut. Yksinäisenä ja hyljättynä oli hän nyt avarassa maailmassa, eläen vierasten ihmisten armoilla, ja näiden sääliväisyys ei ollut verrattava isän ja äidin rakkauteen, joka vielä kuoleman hetkenä oli hänen pelastustansa ajatellut. Nyt hänellä ei ollut veljeä, ei sisarta, ei ystävää eikä edes leikkikumppaliakaan, ja näitäpä hänen lapsellinen mielensä kuitenkin haikeasti ikävöitsi. Katkerat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, ja hän painoi kasvonsa käsiinsä. Hän olisi mieluummin maannut vanhempainsa vieressä suolaisessa syvyydessä. Ruokahalu oli häneltä kadonnut; keitetyt äyriäisetkin inhoittivat häntä, nämät kenties olivat olleet hänen vanhempainsa ruumiita ahmimassa. — Näin seisoi Liddy suruunsa vaipuneena, unohtaen kaikki ympärillänsä. Tästä hänen herätti lempeä, lohduttava ääni, joka sydämmellisellä ystävällisyydellä lausui: "mitä varten itket, armas pienoiseni? mitäs täällä teet niin myöhään? etkös tule kotiin minun kanssani?"
Liddy katsahti ylös ja näki nuoren vaimon seisovan edessänsä, häntä hellästi katsellen. Vaimon halvat vaatteet ynnä kantokori hänen selässänsä osoittivat, että hän, samoin kuin Liddyn elatusvanhemmatkin, oli alhaista kansanluokkaa.
"Oletko sinä se haaksirikkoinen tyttö, jonka tuo uljas Vilho tuonain veti ylös merestä?" jatkoi hän puhettansa.
Kun Liddy myöntäen nyökäytti päätänsä eikä nyyhkytyksiltä voinut puhua, toisti vaimo kysymyksensä: "mitä vasten itket? onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?"
Liddy pudisti päätänsä ja sai vaivalla sanotuksi: "minä suren — rakastettuja vanhempiani."
"Sen kyllä uskon," vastasi vaimo sääliväisesti. "Mutta sureminen ei auta mihinkään, eikä herätä vanhempiasi kuolleista."
"Mutta ne makaavat meren syvyydessä, jossa hai-kalat heitä syövät!" jatkoi Liddy.
"Maa on Herran joka paikassa," lohdutti vaimo, "ja yhtäpä se meille taitaa olla, josko meren kalat taikka maan matoset syövät mitättömän ruumiimme. Mutta kerran on meri samoin kuin maakin antava takaisin kuolleitansa, silloin kun he kokoontuvat viimeisen päivän tuomiolle."
"Mutta miten se on mahdollista?" sanoi Liddy epäileväisesti, "kun kalat, äyriäiset ja muut elävät ovat syöneet heidän ruumiinsa ja kuljettaneet ne kauas pois?"