"Tahdon teitä totella, kunnioitettava herra!" sanoi kalastajan vaimo liikutettuna. "Tässä annan teille käteni sen päälle."
"Hauska on sitä kuulla," vastasi herra pastori. "Muutenpa olettekin hyvä kristitty, ja sen olette osoittaneet tämän haaksirikkoisen lapsenkin suhteen. Sentähden Jumala varmaan suopi teille menestystä. Sillä sen, kun olette tehneet yhdelle näistä Hänen vähimmistä veljistänsä, sen teitte Hänelle. — Mutta pitäkää huoli siitäkin, että perheenne jäsenet, naapurinne ja ystävänne, eivät harjoita samallaista vääryyttä, kuin te tähän asti tietämättömyydestä olette tehneet. Minun on aikomus mitä pikemmin saarnassani teroittaa kuulijoilleni, mikä moitittava tapa eläinten rääkkääminen on. Mutta suokaa minun nyt toimittaa asiani. Onko teillä valituita kaloja minulle?"
"On kyllä," vastasi vaimo suopeasti. "Tulkaa itse, kunnian herra, katsomaan, ja etsikää, mitä teille sopii."
Herra pastori läksi kalastajan vaimon ja Liddyn kanssa, jonka toimi takan ääressä jo oli päättynyt, kalaveneelle, jossa oli melkoinen määrä meren asukkaita kala-arkussa. Niitä oli ympyriäisiä ja litteitä, monta eri muotoa, kokoa ja väriä. Edelliset olivat makrilleja, pietarinkaloja, kultarautuja, merenhaukia, meren-ankeriaita, kapeljoita y.m. Jälkimäiset, rauskukalan sukuun kuuluvat, olivat kammelias, santikka ja maariankala. Ne olivat muotoansa kärväis-läpsän taikka paperileijun kaltaisia; niillä ei ollut mitään näkyvätä päätä, silmät olivat litteän ruumiin yläpuolella ja pyrstössä oli kynsi.
Herra pastori valikoitsi ja maksoi kaloista vähäpätöisen summan; kasvatus-äiti antoi Liddylle käskyn kantaa ne herra pastorille hänen kotiinsa. Tyttö rupesi mieluisesti tähän toimitukseen ja lähti hengellisen herran seurassa matkalle, jonka tämä tiesi lyhentää opettavaisilla puheillansa. Hän kertoi tytölle, ett'ei kaloilla ole keuhkoja niinkuin ihmisillä, vaan että niillä on kitaset keuhkojen asemesta, että niillä on uimarakko, jonka ne täyttävät vedellä painuessaan alas syvyyteen, mutta jälleen tyhjentävät ylöspäin pyrkiessään. Hän opetti tytölle, ett'ei kaloja palele kylmemmissäkään vesissä, niillä kun ei ole lämmintä verta, ja hän käänsi tytön huomion siiten tiheään suomupukuun, joka peittää koko niiden ruumiin ja jonka päällä on limakalvo. Hän vakuutti tytölle, että ihmiset ensin olivat oppineet laivan rakentamista kaloista; sillä pyrstö oli antanut aihetta perämelan keksimiseen, evät airojen, ja suipukka, vettä helposti halkaiseva pää samoin emäpuun keksimiseen. "Armas lapseni," lisäsi hän, "luonto on ääretön ja ihmisen velvollisuus on yhä enemmän oppia sitä tuntemaan, ylistääksensä Jumalan kaikkivaltaisuutta ja hyvyyttä. Vedenpisara on olopaikkana tuhansille pienille eläville. Mikä ääretön joukko niitä lieneekään valtameressä! Yksin simpukoita tunnetaan monta tuhatta lajia, jotka kilpailevat toistensa kanssa muodon ja värien kauneudessa ja loistoisuudessa, vaikka enin osa heistä oleskelee meren pohjalla, ihmisen silmälle näkymättömänä. Ken voipi selittää, miten nuo madot saavat kivenkovuisen, kauniisti kiilloitetun, usein erinomaisilla piirustuksilla varustetun huoneensa? Nämät ovat erikokoisia, pienimmät kuin sinapin siemen, isoimmat vaskirummunkin suuruiset, ja korallit, nuo mitättömien matojen rakentamat kotelot, kohoavat huoneen korkuisiksi kariksi, joita vastaan tukevimmatkin laivat särkyvät. Tästä opimme, mitä yhdistetyt voimat matkaansaattavat, ja ett'ei pidä halveksia vähäpätöisintäkään vihollista."
Tätä puhuessaan olivat pastori ja Liddy nousseet saaren korkeimmalle kukkulalle, jossa edellisen talo oli aivan kirkon vieressä. Sinne oli heiltä kuitenkin vielä jommoinenki matka kuljettavana. Jo rupesi hämärtämään, ja täällä korkealla kallion töyräällä viuhahteli tuuli, joka alhaalla tuskin tuntuikaan. Liddy katsahti ylös ja seisahtui äkkiä, pelosta kiljaisten.
Vähän matkan päässä havaitsi hän, näet, äänettömän joukon oudonnäköisiä olentoja seisovan ikäänkuin sotajärjestyksessä, paikaltansa liikkumatta, pienintäkään ääntä päästämättä. Ne näkyivät kaikki järkähtämättä katsoa tuijottavan vyöryävään mereen ja olivat enemmän kummitusten kuin elävien olentojen näköisiä.
Hengellinen herra sanoi hymyillen, havaittuansa syyn tytön pelkoon: "Tuletko tänä päivänä ensikerran tänne, kun et ennen ole noita veitikoita nähnyt? Kylläpä heistä uskon, että he kaipauksella katselevat mereen ja mieluisammin palaisivat sinne, kuin täällä ovat tuulen keikutettavana. Tyttäreni! jos milloinka huomaat jotakin kammoittavaa, astu vaan pelkäämättä suoraan sen luoksi, ja pelkosi on haihtuva kuin härmä auringon paisteessa. Tehkäämme nytkin niin ja minä takaan, että vielä naurat omaa pelkoasi. Onpa sinulla kädessäsi noitten kummitusten kumppania," — hän viittasi kala-haaviin, — "vaan ethän niitä kuitenkaan pelkää."
Vieläkin vähän säikähtyneenä seurasi Liddy pastoria, joka rohkeasti astui hengetöntä sotaväkeä kohden. Ja mitähän näkivät likemmäksi tultuansa? Useoita satoja, jopa tuhansiakin, noin parin kyynärän pituisia seipäisin pistettyjä kaloja, pyrstöt pystyssä ylöspäin ikään kuin höyhentupsut. Niistä lähtevä sangen paha katku saattoi kävijämme aivan pian kääntymään pois niiden läheisyydestä ja palaaman entiselle polullensa.
"Nuo kummitukset, joita äsken näit," virkkoi pastori, "omat oikeita tuulenpieksijöitä; sillä sittenkuin tuuli on, kuten vast'ikään näit, heitä pieksänyt, rupeavat ne vuorostansa tuulen pieksijöiksi, vaeltaen ulos maailmaan monennimisinä, siten paremmin kelvataksensa ihmisille. Kapeljoiksi nuo veitikat kutsuvat itsensä tuoreina merestä tultuansa. Näillä seipäillä kuivettuneina ne muuttuvat kapakaloiksi. Jos heille osoitetaan se huomio, että he suolataan, niin ottavat tuon ylhäisen nimen 'Laberdan'; mutta, jos he suolaamisen perästä kuivataan, kutsutaan suoraan kapaturskaksi. Kolmella viimeisellä nimityksellä he tulvailevat yli suuren osan maanpalloa; sillä heidän lukunsa on legiona, ja miljoonia pyydetään joka vuosi, eikä heidän kuitenkaan vielä ole havaittu vähenevän. Tätä voi ainoasti sillä tavoin ymmärtää, että tiedetään jokaisen naaras-kapeljon sisältävän neljä, jopa kuusi miljonaa munaa. Mitä viisaus Jumalassa, että niin ääretön sikiäväisyys on olemassa ainoastaan hyödyllisissä elävissä eikä raatelevissa pedoissa taikka myrkyllisissä matelijoissa!" — Tultuansa kotinsa ovelle laski pastori tytön luotansa, kutsuen häntä pian tulemaan takaisin.