"Miten se olisi mahdollista?" kysyi vieras ääni, ja hämmästynyt lapsi mäki tuntemattoman miehen lähenevän takkaa ja heti kääntävän silmänsä kattilaan päin. Vaatteensa olivat, vaikk'ei komeat, kuitenkin kalastajan pukua paremmat. Hänellä oli lyhyt, harmaa, isonappinen takki, mustat housut, jotka ulottuivat polvien yli ja olivat niihin pitkillä nauhoilla sidottuna, mustat pumpulisukat ja jotenkin jykeät, leveillä tinasoljilla koristetut kengät. Ympyriäinen kampa, sellainen kuin maaväellä on tapana pitää, oli hänen sileässä tukassaan, joka pitkissä suortuvissa valui alas takin kaulukselle.
"Voi, voi!" alotti hän nuhdellen, "noita eläinparkoja! Hyi sellaisia kristityitä! Vanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton. Tiedätkö, armas lapseni, mitä varten äyriäiset niin peuhaavat ja taistelevat? Sulasta hengen hädästä, sanon minä sinulle. Etkös ole se haaksirikkoinen lapsi, jonka tuo uljas Vilho pelasti tynnyristä? Katso, samoin kuin nuo hyönteiset kattilassa, niin sinun vanhempasi ja kaikki, jotka olivat haaksirikkoon joutuneessa laivassa, ovat taistelleet aaltoja vastaan ja turhaan kokeneet päästä veden pinnalle. Epätoivossaan he ovat tainneet temmata viimeisen lautapalasen toistensa käsistä ja siitä taistelleet, sillä eroituksella vaan, että ne hukkuivat kylmään veteen, mutta nämä kiehuvaan. Jos nuo mykät elävät osaisivat puhua, niin ne huutaisivat: armahtakaa! armahtakaa! pelastakaa meitä tuskistamme, suokaa meille pikainen kuolema, vaan älkäät meitä pitkällisellä kiduttamisella siihen saattako. Me tunnemme, yhtä hyvin kuin te, kuinka tuli polttaa ja vaivaa! Me nielemme tulta! Tuli polttaa hennot sisälmyksemme! Tuli — yhä ankarammin vaivaava tuli katkaisee heikon elämän-lankamme!"
Liddy katsoa tuijotteli vierasta, joka sangen liikuttavalla äänellä kertoeli verkalleen keitettyjen äyriäisten kärsimyksiä. Vähitellen ymmärsi hän sanojen merkityksen ja hellä sääli tuotti kyyneleitä hänen silmiinsä. Oivaltaen sen kiireisen liikkeen, jonka lapsi teki kattilaa kohti, lisäsi vieras: "liian myöhäistä, lapseni! Epätoivon taistelo on loppunut ja kattilassa on kaikki hiljaa. Viimeisen kerran kohotti hummeri, apua anoen, ison kyntensä ja kuoriais-eläimet uiskentelevat kiehuvassa haudassaan aivan niinkuin Egyptin sotaväki Punaisessa meressä."
Mies vaikeni ja katseli miettiväisenä kattilaan. "Kuinka ihmeellistä!" lausui hän sitten, "meitä ihmisiä tuo kamala kuolema rumentaa, mutta noita halveksittuja eläimiä se kaunistaa. Heidän ruskea likavärinsä muuttuu ihanimmaksi ruusunpunaksi. Miten huolellisesti meidän Herramme on heitä varustanut ja varjellut vihollisia vastaan. Ovathan ne pantsarillaan muinaisten ritarien kaltaiset, jotka eivät jättäneet vähintäkään paikkaa ruumiissaan vihollisillensa altiiksi. Katso, tyttäreni! aivan näin tulee meidänki olla varustettuina saatanan ja pahojen ihmisten ryntäyksiä vastaan. Kiusaajan lähestyessä, ota uskon kilpi, vyötä kupeesi vanhurskauden rinta-raudalla, älä sovita vartaloasi kure-liiveihin, vaan Jumalan haarniskaan, suojele päätäsi autuuden kypärillä, olkoon jalkasi valmiiksi kengitetyt ja varjele itseäsi hengen miekalla, joka on Jumalan sana. Mutta ymmärtäneekö tuo lapsi minua? Kah kun en voi olla saarnaamatta silloinkaan, kun se on aivan suotta. Armas pienokaiseni! Osaatko sinä syödä äyriäisiä? Eivätkö nuo eläimet, jotka näyttivät niin hirveiltä, sinua inhoita?"
Liddy katseli miestä kummastuneena ja sanoi: "osaanhan toki syödä äyriäisiä."
"Sen tekee tottumus," vastasi tämä. "Tosiaankin se ihminen, joka hirvesi syödä ensimäisen äyriäisen, lienee ollut ylen uskalias taikka varsin nälissään. Jos tuolle tytölle antaisin sammakoita, sisiliskoja taikka —"
"Hyvää iltaa, herra pastori!" sanoi kalastajan vaimo astuen sisään, "mikä tuopi meidän majaamme niin kunnioitetun vieraan?"
"Ensiksikin maalliset huolet," vastasi herra pastori; "minä tulisin teiltä tilaamaan yhden keitoksen kaloja. Mutta samassa täytyy minun myöskin pitää huolta teidän sielunne autuudesta. Vast'ikään olen huomannut teistä jotakin varsin moitittavaa. Kuinka taidatte kristittynä vastata siitä, että panette äyriäiset kylmään veteen tulelle ja niin julmalla tavalla kidutatte niitä kuoliaaksi? Sitä en koskaan olisi voinut ajatella teistä, jota aina olen pitänyt hurskaana rippilapsenani."
"Puheenne alku oli vähällä peljättää minua," vastasi vaimo. "Hoh, hoh! niin kauan kuin minä voin muistaa, ei äyriäisiä ole keitetty muulla tavalla. Minun vanhempani ja esivanhempani ovat niin tehneet ja ovat autuaallisesti kuolleet."
"Tuhanten vuosien vääryydet," innosteli herra pastori, "eivät yhteensä ole yhdenkään tunnin hurskautta. Sielunhoitajananne käsken minä teitä tästälähin ensin tappaa äyriäiset kuumalla vedellä, ennenkuin panette ne kiehumaan. Tavallinen luulo on, että kaikki, jotka eivät huuda, eivät tunne kipujakaan. Ihan päin vastoin! Mitä varten me huudamme, kun meitä lyödään, haavoitetaan taikka kidutetaan? Kipua keventääksemme. Sentähden mykät olennot ovatkin enemmän säälittävät, kun eivät voi sitä tehdä. Minulla oli eräs muuten sangen kelvollinen palvelustyttö, jonka minun täytyi eroittaa palveluksestani, sentähden ett'ei hän voinut tahi kenties ei tahtonut teurastaa Jumalan luontokappaleita vähemmän julmalla tavalla. Elävältä ankeriaalta hän pisti silmät ja pään puhki kaksihaaraisella kahvelilla ja naulasi sen sillä lailla kyökin pöytään kiinni, saattaaksensa siten mukavammin nylkeä ja leikellä sitä; tunnustipa hän aivan julkeasti, että hän, niinkuin ylhäisissä taloissa on tapana, oli leikannut reidet eläviltä sammakoilta ja sitten jättänyt ne avuttomina oman onnensa nojaan."