Tämä oli kauhistuttava näkö. Ainoastaan vanhempain alttiiksi antava rakkaus oli voinut, huolimatta omasta vaarastaan, keksiä nämät keinot, pelastaaksensa sydämmensä lemmikin silminnähtävästä perikadosta. Kukapa tietää, minkälaisella kuoleman kauhistuksella tämä lautta tehtiin ja millä tuskalla pienoinen otettiin äidin sylistä ja pantiin tynnyriin, millä ristiriitaisilla tunteilla se viimeinkin heitettiin meren valtaan ja köysi liukui vapisevista käsistä! — Luultavasti oli jo silloin viimeinenkin pelastuksen toivo kadonnut, kun nuo poloiset jättivät lapsensa tuon heikon tynnyrin turviin. Varmaankin oli äidin ja isän silmä kääntynyt aaltoihin päin, jotka pois veivät heidän kalliimman aarteensa valtameren äärettömään avaruuteen, kun itse laiva jo oli pirstoiksi särkynyt. Kaiketi oli hukkuvaisten vanhempain viimeinen silmäys pyhitetty tyttärelle, ja vedellä täyttyvä korva vielä tajusi sen hätähuutoja. Voi, kuinka katkeralta kuolema suolaisen meren aalloissa lienee tuntunut noille onnettomille vanhemmille, jotka vajosivat syvyyteen tietämättä lapsensa kohtalosta mitään!
Puuhaellessaan tynnyrin hinaamista veneesen oli Vilho vähällä syöksyä mereen. Avuliaasti auttoi eno häntä taintuneen, köntistyneen lapsen virvoittamisessa. Täydellisesti se onnistui vasta kotona, kun lapsen päältä oli riisuttu märjät vaatteet, hän oli pantu lämpöiseen vuoteesen ja hänelle annettiin lämmintä teevettä juotavaksi, jonka jälleen hän oksensi nielaistun meriveden ja vaipui syvään uneen. Vilhon ihastus ihmishengen pelastamisesta oli ääretön. Aivan niinkuin eno piti vedestä kootut arkut ja tynnyrit oikeana omaisuutenansa, uskoi Vilhokin itsellänsä olevan jonkunlaisen omistus-oikeuden pelastettuun lapseen, ja hän piti velvollisuutenansa ottaa sen erityiseen huostaansa. Tämä olikin tarpeellista sen vuoksi, että vanha Wäber sittemmin näytti aikovan hyljätä lapsen, kun ei kukaan tunnustanut sitä omakseen eikä tullut sitä rahalla lunastamaan. Olipa onni, että rouva Wäberillä oli hellempi, lempeämpi luonto kuin hänen miehellänsä, ja että hän piti tyttöä hyvänä hänen kauneutensa ja suloisuutensa vuoksi. Ne lapset, jotka Jumala oli hänelle antanut, olivat kaikki kuolleet, ja hän piti haaksirikkoisen tytön tervetulleena palkintona niistä ja vanhuutensa toivottuna turvana.
Herätessään unesta täydellisesti tointuneena ja nähdessään olevansa pienessä, köyhässä ventovierasten keskellä, purskahti Liddy (tämä oli tytön nimi) kovaan itkuun. Turhat olivat Wäberin vaimon lohdutus-sanat sekä kirjavat simpsukat, joita Vilho sydämmensä tuskassa antoi hänelle; ainoastaan ankara Wäber sai lapsen asettaumaan.
"Ole kohta siivolla!" tiuskasi hän. "Jos et pian lakkaa vaivaamasta korviani, niin minä heti paikalla pistän sinut tynnyriin takaisin ja heitän mereen, jossa kalat sinun syövät, niinkuin ovat vanhempasikin syöneet."
Mitä hyvyys ei voinut, sen vaikutti pelko. Liddy vaikeni ja mukauntui surulliseen kohtaloonsa. Vastarintaa tekemättä antoi hän pukea itsensä kalastaja-tytön karkeisin vaatteisin ja toimitti nöyrästi ne pienet työt, jotka annettiin hänelle tehtäväksi. Mutta entisistä elämänvaiheistaan hän ei voinut antaa tyydyttävää selitystä. Hän sanoi eläneensä äitinsä kanssa maalla kauniissa huoneissa ja isänsä usein olleen poissa matkustuksilla. Hiljakkoin oli tämä palannut kotiin ja kertomuksillaan saattanut äidin itkemään, jonka jälkeen kaikki kapineet pantiin kokoon, ja sitten astuttiin laivaan. Yöllä, kun hän makasi sikeimmässä unessaan, temmattiin hän vuoteeltaan ja pantiin tynnyriin, vaikka hän huusi ja rukoili, ja sitten hän pelosta meni tainnuksiin.
Syystä saattoi arvata Liddyn vanhempien olleen varallista, jopa ylhäistäkin väkeä, vaan heidän sukunimistänsä sekä haaksirikkoon joutuneesta laivasta ei tyttö voinut tehdä vähintäkään selkoa.
Vaikka Liddy alussa katkerasti murehti vanhempiansa sekä oudoksui uusia olojansa, niin tämän kuitenkin paransi aika, joka on paras lääkäri ja lohduttaja. Liddyn surua lievittämässä oli paitsi tätä kalastajan vaimon ja Vilhon ystävällisyys ja lapsen mieli, joka helpommin kuin vanhan voi mukauntua elämän vaiheisin. Parin viikon kuluttua oli katkerin suru unhotettu ja Liddy oli tottunut nykyiseen tilaansa.
KOLMAS LUKU.
Uusi tuttava.
Eräänä iltana olivat Wäber ja Vilho palanneet kotiin kalastusretkeltä, joka oli sangen hyvin onnistunut, ja koko perhe oli tästä varsin hyvällä tuulella. Sillä aikaa kuin miehet puhdistivat ja järjestivät siimojansa ja köysiänsä, keitti Wäberin vaimo illalliseksi äyriäisiä, hummeria, merisirkkoja ja garneelia ja muita kuoriais-eläviä. Liddy ei seisonut joutilasna, vaan oli ripustamassa siimoja kuivamaan. Tästä työstä kutsui häntä hänen kasvatus-äitinsä ja käski hänen seisoa takkavalkean ääressä pitämässä keitosta huolta. Liddy totteli. Milloin hän lisäsi puita takkaan, milloin katsoi kattilaan, missä monijalkaiset meri-elävät ryömivät. Erittäinkin häntä ihmetytti tavattoman suuri hummeri, jonka toinen kynsi oli paljon suurempi ja leveämpi kuin Liddyn käsi, ja joka koki painaa pienemmät naapurinsa allensa. Nämä taas ponnistivat kaikki voimansa pysyäksensä veden pinnalla, ja taistelivat sentähden, vaikka turhaan, mahtavamman vastustajansa kanssa. Yhä kiivaammin peuhasivat elävät; heidän kiihkonsa eneni sen mukaan, kuin vesi hehkuvasta liekistä kuumeni. Liddy pelkäsi jo, että elävät tappelunsa vimmassa putoaisivat pois täydestä kattilasta. Nyt kuuli hän jonkun aukaisevan tuvan ovea ja luullen sitä takaisin tulevaksi kalastajan vaimoksi huudahti hän: "äiti, tulkaa pian tänne! äyriäiset pyrkivät kaikki pois kattilasta."