"Totta kaiketi!" vastasi tyttö. "Kaikki me sinun tunnemme ja tiedämme, että Vilho pelasti sinun tynnyristä. Mutta kun tuo vanha Wäber on niin kovin nyreä, emme ole uskaltaneet käydä sinun luonasi; muuten olisimme aikaa sitten tulleet sinua tervehtimään ja antaneet sinun kertoa haaksirikosta."
"Mikä on sinun nimesi?" tutkisteli Liddy naapuriltansa.
"Minä olen Donnerin Muthel," vastasi tyttö. "Kävelihän äitini toissa iltana sinun kanssasi, nähtyänsä sinun niin katkerasti itkevän. Me asumme aivan lähellä teitä tuossa pienessä, siniseksi maalatussa huoneessa."
"Onpa sinunkin isäsi hukkunut mereen, niinkuin minunkin rakkaat vanhempani?" sanoi Liddy nyt tutummaksi tultuansa.
"Hukkunutko? ei, sitä minä en usko, sillä hän osasi uida niinkuin kala vedessä. Vanha Wäber sanoo nähneensä, kuinka hai-kala sieppasi hänen suuhunsa. Siitä on jo kolme vuotta, kun hän kuoli."
"Mutta millä keinoin te nyt elätte?" tiedusteli Liddy uteliaasti.
Muthel aikoi juuri vastata tähän kysymykseen, kun herra koulumestari rupesi heitä torumaan: "voi teitä pieniä kielipaltoja! pitääkö minun liimata suunne kiinni? Heti paikalla nenät kirjaan, taikka minä teidät opetan!"
Peljästyneinä vaikenivat lapset ja koettivat palkita pahantekonsa kahta vertaa suuremmalla ahkeruudella. — Sittemmin herra koulumestari kiitti Liddyä siitä, että hän jo osasi sangen hyvästi lukea ja taitavasti vastata kysymyksiin. Lukemisen perästä hän lahjoitti Liddylle ison tötterön täynnä mantelia ja rusinoita, jotka tämä tunnokkaasti jakeli kumppaneillensa. Kun hän näiden seurassa astui saaren alempaan osaan, tuli häntä vastaan kaksi Englantilaista upseeria varustusväestä.
"Annappas meillekin vähän sokeritötteröstäsi," sanoi toinen heistä astuen hilpeän lapsiparven keskelle ja ojentaen kätensä ikään kuin pyytääksensä.
Vikkelästi tarjosi Liddy heille aukean tötterön ja punastuen lausui hän ujosti, kumppalien nauraessa: "täss' on, hyvät herrat, ottakaa, mitä mielenne tekee."