Upseeri oli aivan hämmästyksissään, kun hän kuuli tämän vastauksen omalla äidinkielellänsä tuon köyhän-näköisen tytön suusta. Hän kääntyi kumppalinsa puoleen ja sanoi. "Kas niin, Edward, tässä tapasimme kotimaalaisen!" — Sitten hän taskustansa otti puolen kruunun ja heittäen sen tötteröön lisäsi hän: "tötteröstäsi puuttuu paras; se on sokeri. Osta sitä, ja sitten minä jälleen tulen sinulle vieraaksi."
Ystävällisesti jättäen hyvästi lähtivät Englantilaiset pois ja kunnioituksella katselivat muut lapset Liddyä, joka osasi puhua Englannin kieltä yhtä hyvin kuin saksaakin.
"Kuka on opettanut sinun puhumaan Englannin kieltä?" kysyi Muthel ollessaan yksin Liddyn kanssa, kun muut tytöt olivat menneet pois.
"Sitä minä en itsekään tiedä," vastasi tämä. "Isäni puhui tavallisesti Englannin kieltä ja äitini saksaa minun kanssani. Voi, jospa he vielä eläisivät! Silloin minun olisi paljon parempi kuin nyt, eikä Vilhon tarvitsisi maksaa koulurahaa minun edestäni."
"Sinun tulee kiittää Jumalaa siitä, että on käynyt näinkin hyvin," vastasi Muthel. "Jos Vilho ei olisi tavannut sinua, niin olisitpa joko hukkunut taikka kuollut nälkään tynnyrissäsi."
"Sen kyllä ymmärrän!" lausui Liddy, "enkä tahdokaan nurehtia."
"Sinä tahdoit tietää, millä me elämme," huudahti Muthel vilkkaasti. "Tässä on meidän kotomme. Astuppas sisään! Äitini ei ole paha. Näytänpä sinulle käsitöitämmekin."
Liddy meni Muthelin seurassa rouva Donnerin matalaan tupaan. Vaimo tuli ystävällisesti häntä vastaan ja tervehti häntä sydämmellisesti. "Jokos olet unhoittanut surusi?" kysyi hän sääliväisesti, ja meni sitten, kuten tämmöisten luonnon lasten tapa on, hankkimaan pienelle vieraallensa jotain syötävää. Hän leikkasi viipaleen leivästään, ja voin asemesta levitti hän siihen jotakin mustaa taikinaa ja tarjosi sen sitten Liddylle.
Tämä katsoa tuijotti sitä kummallista kiiltävää pöperöä, joka oli ikään kuin yhteen tahraantuneet haulit.
"No?" sanoi rouva Donner, eikö maita? Olen tarjonnut sinulle, mitä minulla parasta on."