"Mitä tämä on?" kysyi Liddy ujosti, hypistellen leivän viipaletta.
Äiti ja tytär nauroivat sanoen: "se on kaviaaria eli kalan mätiä, josta maksetaan paljon ja jota pidetään suurena herkkuna."
"Kalanmätiäkö?" kysyi Liddy ja katseli leivän viipaletta kahden vaiheella.
"Ne ovat merikalojen munia, joita minä sullon pieniin pönttöihin ja lähetän mannermaalle," selitti rouva Donner. "Maistappas vaan!"
"Kalanmunia?" kysyi Liddy tuskallisena. "Eiväthän toki muuttune kaloiksi vatsassa, niinkuin sammakoista ja konnista on havaittu?"
Tästä hänelle aika tavalla naurettiin, ja viimeinkin hän rohkeni maistaa mätiä.
"No, maittaako?" kysyi rouva Donner.
Liddy oli aivan hämillään. Hän ei tahtonut valhetella eikä myöskään olla epäkohtelias, ja sentähden oli hän vaiti.
"Sano suoraan vaan!" lausui Muthelin äiti. "Eikö se sinulle maita?"
Silloin tunnusti Liddy, että kuiva leipä maistui paremmalta kuin suolainen kaviaari. Vaimo ei sitä pahaksunut. "Enpä minäkään pidä paljon kaviaarista. Se on vaan rikasten ruokaa, joilla on varoja syödä ja juoda kaiken päivää. Nämä ovat tavallisesti niin onnettomat, ett'eivät tunne oikeata nälkää ja janoa. Sitä puutetta pitää tuon kiihoittavan kaviaarin palkitseman, ja sen vuoksi he siitä maksavat paljon rahaa. Semmoisia keinoja ei meidän, Jumalan kiitos, tarvitse käyttää; työ ja puutteet tuottavat meille ruokahalun. Mutta ylellisyydessään ei rikas tiedä, mitä hänen pitää syömän; sen vuoksi hän viklan jälkiäkin ja pääskysen pesiä, joita hän tuottaa tuhansien peninkulmien päästä."