Kun vanha kalastaja oli herennyt raivoamasta kohmelossaan ja kornaten makasi vuoteellaan, tuotiin pyhä raamattu esiin ja tuotti surullisille lohdutuksen. Se suloinen rauha ja ihastus, jonka hartaat kuulijat siitä ammensivat, oli aivan toista, verrattoman korkeampaa laatua kuin se hurmaus, mihinkä ilkeä kalastaja joutui turmelevaisen juomansa nautinnosta. Jos joku lukijoistani epäilisi tämän väitöksen totuutta, niin sanon, häntä sen enempää tuntematta, hänelle suoraan vasten silmiä, ett'ei hän suinkaan vielä ole ollut oikeassa hädässä. Sillä paremmin kuin kaikki kirjan-oppineet ymmärtää todellisesti murheellinen pyhän raamatun lauseita ja tuntee siinä olevan jumalallisen voiman.
Voi, miten turmiollinen toki juopumus on! Ei siinä kyllä, että juomari ikuisiksi ajoiksi tekee vahingon omalle sielullensa ja ruumiillensa; hän on muillekin ihmisille, etenkin oman perheensä jäsenille, monen tuskan tuottajana. Rouva Wäber ei suinkaan enää voinut miestänsä rakastaa, päin vastoin hänen täytyi ylenkatsoa häntä hänen riettaan himonsa tähden. Hänkin kärsi sangen paljon Wäberin alinomaisesta, useinpa kovakouraisestakin kiusan-teosta, ja lukemattomia kyyneleitä hän hiljaisuudessa vuodatti perheellisen onnensa välttämättömästä häviöstä. Sillä saadaanpa kaivokin tyhjäksi, miks'ei sitten rommi-tynnyriä. Kaikki rommi oli vaeltanut Wäberin suuhun ja vatsaan, mutta himo ei ollut sammunut. Se tuli vaan päivä päivältä rajummaksi ja vihdoin hillitsemättömäksi. Onneton Wäber oli jo joutunut niin surkeaan tilaan, että kaikki hänen jäsenensä vapisivat, jos hän ei saanut suuhunsa melkoista määrää tätä hurmaavaa juomaa. Nyt hän joi, ei ainoastaan nautinnon halusta, vaan myös tukehuttaaksensa oman tunnon soimauksia, joita hän tunsi paheensa seurausten tähden. Pian tuli puute ennen varalliseen kalastaja-perheesen. Vilho ei saanut enää mitään palkkaa, Liddyn täytyi heretä koulunkäynnistään, ja vaimon oli pakko myydä parhaimmat kalunsa voidaksensa suorittaa talouden maksuja; sillä hänen miehensä kantoi kaiken ansionsa rommikauppiaalle. Monesti oltiin tarpeellisimmankin puutteessa, eikä onneton vaimo nähnyt mitään loppua kurjuudelleen. Tähän aikaan oli Liddy usein syynä siihen, että vanha Wäber joutui tuliseen riitaan vaimonsa ja Vilhon kanssa. Hän, näet, piti tyttöä hyödyttömänä rasituksena, jonka hän mitä pikemmin aikoi ajaa pois talosta, ja töin tuskin hän taipui vielä jonkun aikaa pitämään tyttöä talossaan. Seurustelemisessa Erdmuthen ja tämän äidin kanssa oli Liddyllä vähäinen lohdutus nykyisessä tuskallisessa tilassaan. Mutta tämäkin viaton virvoitus riistettiin häneltä pois. Sillä, kun hän eräänä iltana nuoren ystävänsä kanssa tuli ulos heidän huoneestansa, tapasivat he vanhan Wäberin, joka jotenkin juopuneena palasi kotiin saaren ylä-osasta. Havaittuansa Liddyn kiljaisi hän vihaisella äänellä: "kelvoton tyttö, vai seurusteletko sinä tuon väen kanssa? Joko nyt sinäkin rupeet minun vihollisteni puolelle, sinä, joka syöt armoleipää minun luonani? Minä lyön sinut mäsäksi, jos vielä kerran astut tuon kynnyksen yli taikka pidät vähintäkään yhteyttä tuon roskaväen kanssa."
Donnerin vaimo, joka kammariinsa oli kuullut nämä kovalla äänellä lausutut sanat, tuli ulos ja sanoi lempeästi, mutta kuitenkin vakavasti: "Mestari Wäber! eikö mieheni kuolemakaan voinut sammuttaa vihaanne, kun vielä näin siirrätte sen minulle ja lapselleni? Enkö minä jo ole kyllin masentunut mieheni kuoleman kautta? Vieläkö tahdotte onnettomuuttani kartuttaa loukkaamalla hyvää nimeäni? Muistakaa, että vanhurskas Jumala on taivaassa ja Hän kerta rankaisee kaiken pahuuden. Minun miehenikö syy vai teidänkö se oli, että kauppias Mehliger katsoi paremmaksi heittää lainan luotsimisen Glückstadt'iin hänelle kuin teille?"
Wäber ei vastannut sanaakaan eikä saattanut luoda silmäänsä nuhtelevaan vaimoon, vaan tarttui Liddyn käsivarteen ja vei hänen kovasti toruen kotiin. Tästälähin välttääksensä kovempaa rangaistusta, tyttö vaan salaa, kasvatus-äitinsä tieten, uskalsi käydä Erdmuthea ja hänen äitiänsä tervehtimässä.
Eräänä aamuna Helgolannin saarelaiset saivat ihaella sangen suurellaista näkyä. Niin kauas, kuin silmä kannatti, oli meri peitettynä suurilla laivoilla, jotka isona purjemetsänä kulkea suhisivat aavalla ulapalla. Avarassa puoli-kehässä he lähenivät saarta, jonka asukkaat Englantilaisen miehistön kanssa tulvailivat tätä harvinaista näytelmää katsomaan. Se oli kokonainen laivasto isoimpia linjalaivoja, joissa oli enemmän kuin tuhannen tykkiä. Jokaisella laivalla oli niitä kolme riviä päälletysten, ja ne kurottivat mustat kitansa ulos neliskulmaisista aukoista, uhaten kuolemalla ja turmiolla jokaista lähenevää vihollista.
Helgolannin merkki-tykki jo jumahtaen lausui: "hattu pois päästä!" ja pian liehuivat laivaston kaikista aluksista Englannin kirjavat liput. Nyt alkoivat keskinäiset tervehdykset tavallisella merilaivan kielellä. Näistä mahtavista sanoista koko saari vapisi. Oli melkein syytä pelkoon, että se vajoisi suolaiseen syvyyteen näiden huumaavien pamausten törähdyttämänä. Tykin-reiät olivat ikäänkuin hornan kidat, jotka vuorotellen syöksivät suustansa tulenliekkiä ja savupilviä, niin että viimein tuskin mastojen ja raakojen ylimmäiset huiputkaan näkyivät savusta. Kun haiku haihtui, oli laivasto jo satamassa ankkurissa, näytellen katselijoille ihmis-neron suuruutta rakennus-taidon ihmetöissä, linjalaivoissa. Todellakin täytyy kaikkien muiden rakennusten maan päällä näiden uivien koljojen rinnalla jäädä takapajulle. Näitä katsellessamme tuntuu, ikään kuin raukenisimme tyhjiin; mutta samassa jälleen iloitsemme, kun ajattelemme, että se on meidän oma henkemme, joka on keksinyt tuon jättiläisen ja saanut sen kokoon metallista, puusta ja muista kasvi-aineista. Emme tiedä, mitä enimmän ihmettelemme, laivan suurta kokoako, sen lukemattomien osien sopusuhtaisuutta, koko laivan sievyyttä ja komeutta, vai sitä helppoutta, jolla tämä raskas jättiläinen tottelee johtajansa vähintäkin viittausta ja saadaan kääntymään mihin päin hyvänsä. Ikäänkuin hevonen, jonka luonnollinen hurjuus masennetaan ja ohjataan pienellä rautapalasella ja muutamilla kapeilla nahkahihnoilla, niin sadankahdenkymmenen kanuunan linjalaivakin miehistöinensä päivinensä tottelee tuon pienen perä-rattaan käskyjä palttina-purjeiden avulla, jotka kuljettavat tuota mahdotonta venkaletta vaahtoavien laineiden halki.
Ei Liddy enemmän kuin muutkaan nuoret kyllästynyt noitten laivojen katselemiseen, joiden ympärillä ihmiset koko päivät pitkään hääräilivät. Tässä oli avara tila uteliaisuudelle ja voitonhimolle, ja kaikellaista kauppaa harjoitettiin matruusien ja merisotamiesten kanssa. Kateudella katseli vanha Wäber, kuinka paljon rommia laivaston miehet joka päivä nauttivat, varsinkin kun hänen täytyi rahanpuutteen tähden melkein kokonaan olla tämän mielijuomansa puutteessa. Sentähden olikin hänen omaisillansa pitkät päivät, eivätkä he voineet tehdä mitään hänelle mieliin. Päivää ennen, kuin laivasto lähti Helgolannista, nähtiin kalastaja hiljaan, mutta vilkkaasti keskustelevan erään linjalaivan perämiehen kanssa.
"Viisi puntaa on liian vähän," sanoi hän Englantilaiselle, "sillä poika on kyllä sadankin arvoinen."
Pitkällisen kinaamisen perästä näkyi kauppa tulleen hierotuksi, jonka jälkeen Wäber erkani perämiehestä sanoen: "Sekä minun että teidän itsenne tähden täytyy teidän asettaa niin, ett'ei meidän suostumuksemme tule ilmi. Helgolantilaiset, vaikka kyllä ovat Britannian Majesteetin uskollisia alamaisia, pahaksuvat kuitenkin, jos heidän saarelaisiansa väkisin tehdään matruuseiksi."
Aikaisin seuraavana aamuna lähti Wäber Vilhon kanssa kalastamaan. Kun edellinen noin peninkulman päässä saaresta pysähtyi heittääksensä ulos koukkuköyden, lausui Vilho arvelevaisesti: "Kuulkaa, eno, minun mielestäni tämä paikka ei ole sopiva meidän yrityksellemme. Ettekö tiedä, että laivasto tänään purjehtii pois ja lähtee aivan tähän suuntaan? Tykkien jyrinä peloittaa kalat meiltä pois, ja kukapaties laivat purjehtivat siimojenkin ylitse."