Aika, jolloin tämä kertomus saapi alkunsa, on Huhtikuu vuonna 1820, ja ensimäinen paikka, johon se viepi nuoret lukijansa, on Saksanmeri eli Pohjanmeri, jonka ala täyttää noin kymmenentuhatta neliö-peninkulmaa maanpallomme pinnasta. Yhä kovemmaksi lounastuuli oli peittänyt tähän asti kirkkaan taivaan tummilla pilvillä ja ilman rantaan jättänyt vaan kapean kaistaleen, josta maillensa menevä aurinko lähetti viimeiset säteensä äärettömän vedenpinnan yli. Valkeat vaahtopäiset aallot vyöryivät eteen päin pitkissä ja syvissä vaoissa; ne näyttivät mielivän toisiansa tavoitella ja taistella keskenänsä, jolloin heistä kuului jymiseviä, pauhaavia ääniä. Laskeuva aurinko oli koko seudun yli levittänyt loihtuvalonsa, jonka ihanuus kolkon maiseman rinnalla näytti vielä jalommalta. Helgolannin saaren punertavat kallioseinät kohosivat selvästi näkyviin tummaa taivasta kohden ja olivat mieluisana lepopaikkana äärettömällä merellä toivotonna harhailevalle silmälle.
Saaren lukuisain kattojen yli kohoavan kirkontornin kellot lähettivät jäähyväisensä eroavalle päivän tähdelle raikkaalla, kauas kaikuvalla soitolla. Oli ehtoorukouksen hetki. Saaren matalammasta osasta kulki leveä tie ylös kunnaan kukkulalle. Se oli täynnä ihmisiä, jotka vireässä liikkeessä vaelsivat ylös ja alas. — Mereltä katsoen he näyttivät mustalta muurahaisparvelta, joka kulkee edes takaisin puuhaellen pesänsä rakentamista. Ankkurissa olevat laivat satamassa mahtoivat, ainakin suuremmaksi osaksi, olla syynä tähän vireyteen; sillä rannalle rakennetut mökit olivat enimmältään köyhäin kalastajain asuntoja, joita tällainen väen liike tuskin lienee tarkoittanut. Korkeimmalla kukkulalla liehui mahdottoman suuri lippu, jossa oli saaren nykyisten omistajain, Englantilaisten, värit. Lähellä oleva kanuuna, jonka miehistöllä aina oli palavat sytyttimet, pakoitti kaikki sivuitse purjehtivat laivat osoittamaan kirjavalle kankaalle sille tulevaa kunnioitusta. Tämä lippu muistutti Saksalaisia laivureita maavouti Gesslerin riman päähän pystytetystä hatusta, jolle nöyryytettyjen kerran täytyi paljastaa päänsä. Kuuliaisempina kun Tell mukauntuivat he täytymykseen, ja kun kanuuna pamahtaen lausui "hattu pois päästä", levittivät he lippunsa, eivätkä olleet tykkiänsäkään laukaisematta, jos heillä vaan sattui niitä olemaan, johon Englantilaiset samalla tavalla vastasivat "kiitoksia paljon." Kuinka monta tuhatta centneriä ruutia ja kuinka monta tuhatta taaleria lieneekään vuosittain tämän kohteliaisuuden vuoksi merellä ja satamoissa turhaan pamahutettu ilmaan? Moni vanha saituri lienee joutunut kiusaukseen ruveta tästä ilmeisestä tuhlauksesta nurisemaan; mutta merenkulkija, joka pitää tämän tavan kiitettävänä, jopa jalonakin, on hänelle parempaa opettava. Tosiaankin, kun merenkulkija, joka kenties moneen viikkoon ei ole nähnyt muuta kuin vettä ja taivasta, vihdoin huomaa laivan taikka toivotun sataman tulevan näkyviin ja kun silloin tulen leimaus vilkkuu häntä vastaan, kepeä savukiehkura tupruelee ilmaan, ja tykin jyrinä pyörii aaltojen yli, niin tämäpä hänestä tuntuu ikään kuin vuorelaisten tervehdys: "onnea matkalle!" niinkuin ystävän "terve tultuasi", niinkuin viheriä kosteikko äärettömässä aavikossa, ja ilolla hän vastaa tervehdykseen, kulunkeja laskematta.
Ja eiköhän liene parempi näin viattomalla tavalla tuhlata ruutiansa, kuin käyttää sitä tuhansien veljien surmaksi? Ja eiköhän vuoden pitkään nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat tupakan savussa puhalla monta sataa tuhatta taaleria ilmaan kenenkään ihmisen sitä pahaksumatta? Tämän pienen poikkeuksen perästä käännyn takaisin Helgolantiin, jonka rakennuksia valkoinen tulitorni hallitsee hiljaisessa vakavuudessa ikäänkuin isä lapsiansa. Levollisena se katselee alas vyöryviin aaltoihin, jotka taukoamatta näyttävät kokevan huhtoa pois koko kallion, jolle se on perustettu. Peileillä varustetusta tornista ei musta savu vielä tihkuele, lasilevyjen takaa ei vielä loista kaiket yöt palava valkean valo, jota on määrätty toivotuksi johtotähdeksi pimeässä kuljeksiville. Leimahtava valo, joka välkkyy lyhdyn toisella sivulla, on vaan auringon viimeisen säteen heijastus, jonka meri pian nielee. Merellä liikkuu laivoja joka haaralla. Siellä näkyy purjeilla peitettyjä kolmimastoisia aluksia ja niitä yhä vähempiä aina pienimpään kalastajan veneesen asti. Edelliset rientävät kohisten, niinkuin majesteetilliset joutsenet pöyhistyneillä kuvuilla ja siivet kohollaan, vaahtoavien aaltojen halki; vaan pienimmät liitelevät kyyhkyisten kaltaisina eteenpäin pienen purjeensa avulla. — Sade tihmoaa hiljalleen alas, ja kalat ryöpsähtävät iloisina ylös vedestä, tervehtien vesipisaroita, jotka katoavat näkymättömiin isoon valtakuntaansa.
Yhä tiheämmäksi ja läpikuultamattomammaksi muuttui sateen hieno, harmaa vaippa, joka peitti kaikki esineet. Tällä hetkellä avattiin erään rannalla olevan mökin ovi. Kaksi miestä, toinen jotenkin ijäkäs, toinen nuorempi, noin kahdeksantoista vuoden vanha, astui ulos. He kantoivat yhdessä pientä ympyriäistä ruskeata pajukoppaa, josta useoita nuoranpäitä riippui alas. Sen yläreunaan, joka oli korkista, oli vieretysten asetettu lukemattomia ongen koukkuja, joihin oli pujoiteltu matoja ja isompien kalojen tähteitä syötiksi.
Miesten vaatteet olivat karkeasta karvakankaasta; heillä oli roimahousut, pitkä takki, sen alla ahtaat liivit, ja lakki päässä. Jalassa oli pitkävartiset, hyvin rasvatut saappaat. Miehet astuivat ääneti taakkoinensa erään kalaveneen luo, johon he laskivat taakkansa, ja toistivat sitte vielä pari kertaa saman työn. Viime kerralla saattoi kalastajan vaimo heitä ulkopuolelle mökkiä, jossa hän heitti heidän hyvästi sanoen: "Jumala teitä varjelkoon! palatkaa onnellisesti takaisin!"
Vanhus kiitti vaan päänsä nyykähdyksellä, mutta nuorukainen vastasi: "kiitoksia, täti! jääkäät hyvästi!"
He astuivat veneesen, sovittivat pienen purjeen tuulta myöten, kiinnittivät sen köydet sekä peräsimen ja lähtivät hyvillä mielin ulos merelle. Vene oli tuskin kahtatoista kyynärää pitkä, mutta jotenkin leveä ja syvä; sillä oli kummallekin puolelle kaltava kansi, jonka yli veneen laita kohosi tuskin puolta kyynärää. Peränpuolella, jossa vanha kalastaja istui, olivat loput onkisiimoineen. Aukon kautta, jota sopi sulkea eräällä siihen tarkasti sopivalla arkulla, päästiin kannen alle. Siellä olivat kalastajan vähäiset tarvekalut, ja muutamat vakat, joihin saadut kalat pantiin. Nämä olivat sen vuoksi puolilleen täytettynä puhtaalla merivedellä. Täyden puolen tunnin he kulkivat eteenpäin virkkaamatta ainoatakaan sanaa toisillensa. Oli jo niin pimeä, ett'ei enää voineet selvästi nähdä veneen toisesta päästä toiseen. Meri hyrski, purje liehueli tuulessa, purjeraaka vinkui ja narisi, vaan muuta ääntä ei kuultu.
Äkkiä leimahti korkealla ilmassa tulipunainen, kosteassa ilmakehässä etäälle välähtelevä valo. Siitä valkeavaahtoiset laineet kävivät ruusunpunaisiksi. Se oli ihana näkö.
"Katsokaa, eno!" virkkoi nuori mies, "tulitorni loistaa jo."
Vanhus oli vielä vähän aikaa ääneti, tuprutellen sakeampaa savua piipustaan. Sitte vastasi hän tylysti: "kalastaja, joka on kaloja pyytämässä, ei saa suotta jaaritella niinkuin vanha akka; vaan hänen täytyy osata olla vaiti. Sytytä lyhty, Vilho!"