Tämä totteli ja ripusti lyhdyn mastopuuhun. Samaan aikaan ilmaantui merelle monta samallaista liekkiä, milloin lähempänä, milloin loitompana, joka saattoi Vilhon unhoittamaan enon vasta antamat nuhteet ja kysymään: "emmekö rupee yhteen seuraan oman väkemme kanssa?"
"Ei!" vastasi tämä vakavasti. Yhä eteenpäin kiiti vene, siksi kuin tulitornin liekki viimein tuskin kiiltomadon kokoisena pilkoitteli taivaan rannalla. Toistenki kalaveneitten liekit olivat jo kadonneet. Nyt kalastaja päästi purjenuoran irti, jotta purje liehui maston ympärillä ja vene äkkiä hiljensi vauhtinsa.
Sitte hän otti kopasta ongenköyden pään, kiinnitti siihen pienen tyhjän tynnyrin, ja vähän päässä siitä isollaisen kiven, ja heitti sitten molemmat mereen. Vilho auttoi häntä vikkelästi, irroitti onkikoukut kopan reunasta ja laski ne varovasti veteen, jossa ne noin kahden kyynärän päässä toisistansa lyhyissä siimoissansa riippuivat alas pitkästä onkiköydestä. Vähän väliä sitoi hän köyteen pieniä piikiviä, jotka painoivat sen veden pinnan alle. Kun yksi koppa oli tyhjennetty, kävi hän toisen sisältöön käsiksi, kunnes kaikki ongensiimat olivat köyteen solmitut ja varustetut veden pinnalla uivilla korkkipalasilla. Tätä työtä tehdessään he vähitellen soutelivat venettä eteenpäin, sen mukaan kuin monen sadan sylen pituisen köyden laskeminen mereen sitä vaati. Ajatteleppas vielä, että tähän oli sidottuna enemmän kuin tuhannen noin kahden kyynärän pituista hienoa siimaa koukkuinensa, täkyinensä, niin voit kuvailla itsellesi, minkälaista kalastaminen merellä on. Pitkän köyden toiseenkin päähän pantiin tynnyri, jonka läheisyyteen vene nyt pysähtyi. Vaikka tihmasade ja aaltojen räisky oli kastellut heitä ihoon asti, eivät venemiehet hievahtaneet paikaltaan, vaan odottivat kärsivällisesti, että kala-raukat tarttuisivat petollisesti peitettyihin koukkuihin. Tällä ikävällä tavalla aikailtiin noin puolitoista tuntia, jonka ajan kuluessa vanha kalastaja vaan pari kertaa oli lämmittänyt ja virvoittanut itseänsä lekkerin tulisella sisällyksellä. Nyt läheni heitä kiireesti liekki, joka suuruutensa ja korkean asemansa vuoksi ei näkynyt kuuluvan mihinkään kalastajaveneesen. Samassa se väkevä humina, joka tavallisesti kuuluu tuulen puhaltaessa laivan purjeisin, ja aaltojen kohina, joita emäpuu valtavasti jakailee, ilmoitti, että lähenevä alus oli sangen iso laiva.
Pian tulikin korkea, tumma runko kalastajien näkyviin, jotka peläten päälle-purjehtimista kokivat kimeillä huudoilla antaa laivan miehille tiedon läsnäolostaan. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta; sillä laiva oli tahallaan laskenut matalan kalastajaveneen lyhtyä kohden. Tultuansa sen läheisyyteen, kääntyi se äkkiä vastatuuleen ja keinueli nyt hiljalleen aalloilla. Samassa kaikui kimakka ääni:
"Ohoi, kalavene?"
"Kalavene!" kuului vastaus.
"Onko luotsi veneessä?"
"Luotsi on," vastasi vanhus.
"Osaatteko luotsata laivan Elbe-virran suuhun?"
"Totta kaiketi, yhtä helposti, kuin löydän oman vuoteeni kotona."