"Paljonko siitä vaaditte? Kuinka paljon meidän tulee maksaa?"
Arvelematta vastasi kalastaja: "kolme sataa taaleria."
"Oletteko hullu?" kaikui laivasta. "Sanokaa lyhyesti tarkin hinta."
"Kolme sataa taaleria!" vastasi vanhus jäykästi.
"Se on liian paljon," vastattiin. "Me annamme teille sata viisikymmentä."
Kalastaja nauroi ilkkuen, ja lausui: "Arvelen minä toki lastin ja miehistön olevan vähintäkin sata kertaa minun vaatimukseni arvoiset. Parhaitenpa sen itse tietänette!"
"Vaadittu summa on liian suuri," huusi toinen ääni laivasta, "niin paljoa emme voi teille luvata."
"Suurempi on minun edesvastaukseni, jos otan laivanne haltuuni," vastasi kalastaja. "Hengelläni ja omaisuudellani täytyy minun vastata laivan turvallisuudesta, eikä se ole helppo asia näillä vesillä, jotka ovat täynnä hietasärkkiä, luotoja ja salakareja. Taidatteko ennustaa, milloinka saan palata kotiin ja kuinka kauan minun sitten taas täytyy olla työtönnä ja elää tällä ansiollani? Luotsin tulot ovat useimmiten sangen epävakaiset ja välistä ne tuskin riittänevät paluumatkan ja ajanviivykkeen maksamiseksi."
"Mutta, eno," sanoi Vilho hiljaa, "koko vuoden pitkään ette ansaitse kolmea sataa taaleria kalastuksellanne."
"Vaiti, poika!" tiuskasi vanhus. "Et sinä näitä asioita ymmärrä; sorretun luotsinviran kunnia ei salli minun tinkiä. Joka ei pidä itseänsä arvossa, sitä ei muutkaan kunnioita."