"Ettekö suostu kahteen sataan?" tinki yllä mainittu ääni.
"Kolme sataa eikä äyriäkään vähempää!" huusi kalastaja vakavasti.
"Jättäkää tuo pölkkypää rauhaan," huusi toinen laivasta. "Rahat tahdomme itse ansaita, vaikka meidän senvuoksi täytyisi pari päivää kauvemmin kulkea merellä. Purjehtikaa ahnehtijan yli," lisäsi hän vimmoissaan. "Semmoista konnaa ei kukaan kaipaa."
Näytti siltä, kuin olisi aiottu täyttää lausuttu uhkaus; sillä laiva kääntyi entiseen suuntaansa ja kiiti hyrskien ja kohisten venettä kohden. Töin tuskin pääsivät tämän omistajat soutamalla laivan vaarallisesta läheisyydestä, joka nyt, seurattuna vanhan kalastajan herjauksilta, purjehti koukkujen yli, saattoi ne epäjärjestykseen, jopa upotti osan niistä mereen.
Yhtä harvapuheinen, kuin Vilhon eno ennen oli näyttänyt olevansa, yhtä runsaasti valuivat nyt vihan sanat hänen huuliltaan. Kaikki kalastaja-kielen herjaussanat, jotka suinkin johtuivat hänen mieleensä, antoi hän laivan miehille evääksi matkalle. "Kapaturska minä olen," lisäsi hän sitten, "jos eivät nuo miehet olleet tuhman-pöyhkeitä, visukinttuja Englantilaisia. Rehellinen Saksalainen ei olisi sillä lailla menetellyt. Sepä vasta urostyö olisi ollut, jos tuolla isolla sianpurtilolla olisivat purjehtineet näkinkengän kumoon. Joutukoot nyt hai-kalojen ruuaksi!"
Yhä vielä sadatellen rupesi hän nyt etsimään katkaistua koukkuköyttä vetääkseen sitä veneesen. Kalat, jotka siellä täällä sätkyttelivät koukuissa, otettiin irti ja heitettiin jo mainittuun vesisäiliöön. Kun uponnut köyden pätkä antoi aihetta uuteen vihoittelemiseen, lausui Vilho hiukan nuhtelemalla: "turvallisempi kai olisi ollut, eno, jos olisimme ruvenneet yhteen seuraan naapureimme kanssa. Yhden ainoan veneen avulla olisimme voineet löytää kadonneen köydenpätkän."
Eno ei vastannut mitään. Mutta, kun myöhemmin eräs kalavene vihdoinkin lähestyi, oli tämän apu ukolle aivan suotuisa. Molempain veneitten väliin vedettiin köysi, jonka keskikohtaan ripustettiin raskaat rautaiset ketjut, varustettuina useilla koukuilla. Upottaen tämän veteen, soutelivat veneet eteenpäin siihen suuntaan, johon koukkuköysi oli laskettu, ja muutamain turhain yritysten perästä saivat he kadonneen pätkän koukuille ja vetivät sen ylös. Sydän-yön aika oli jo kulunut, kun veneet kääntyivät takaisin Helgolantiin.
TOINEN LUKU.
Haaksirikko.
Vanha Wäber, Vilhon eno, kuorsasi jo vuoteellaan kotimajassa. Vilhokin oli kääriynyt lämpöiseen peitteesen, vaan ei kuitenkaan saattanut nukkua; sillä vieraan laivan kohtalo huolestutti nuorukaisen hellää mieltä. Hän ajatteli monin kerroin, ett'ei hän suinkaan niin tylysti ja itsekkäästi olisi vaatinut korkeinta palkkaa, vaan että hän aivan ilmaiseksikin olisi vienyt laivan satamaan. Sentähden syntyi hänessä kiihkeä halu saada siihen tarvittavat tiedot, ja hän päätti ottaa tarkan vaarin kaikesta, mikä häntä siihen auttaisi. Vihdoin, kun hänenkin väsyneet silmänsä olivat ummistumaisillaan, säikähdytti häntä äkkiä kanuunan jymisevä pamahdus. Kun paukahdus kymmenen minuutin kuluttua uudelleen kuului samalta suunnalta, herätti hän enonsakin.