Äkkinäinen äänettömyys saattoi peitossa olevan erillään uskomaan, että raju-ilma jo oli kulkenut ohitse. Hän pudisti sentähden korkealle ladotun taakan pois päästänsä, joka vaatteisin käärittynä oli näöltänsä kuin pagodin pää. Hän oli kaiketi ollut tukehtumaisillaan, näytti aivan hiestyneeltä ja oli pörröisellä parrallaan pikemmin hirviön kuin sivistyneen, korkeampiin seuroihin kuuluvan ihmisen kaltainen. Erikäs raukka! Raju-ilman kauhistuksista onnellisesti pelastuneena oli hän nyt joutuva toisenlaisten kauhujen uhriksi.
Vanha herra, joka juuri oli itse lordi Habberton, iski vihaisen, halveksivan silmäyksen kurjan näköiseen poikaansa. Vihdoin lausui hän: "Onko tämä poikani, hyvin kasvatettu viidenneljättä-vuotias mies, vai lapsellinen mielipuoliko, joka muuttaa harmaapäisen isänsä viimeiset vuodet surupäiviksi. Voi, että minun täytyy elävin silmin nähdä, kuinka poikani joutuu ihmisten ja omain palvelijainsa narriksi! Vilkaseppas kerta tähän peiliin, että oppisit tuntemaan omaa kurjuuttasi! Tämä on jo kolmas vuosi, kun olen kärsinyt hullutuksiasi. Mutta kerran taivaallinenkin kärsivällisyys loppuu. Tämän kerran minä vielä sinua pyydän ja rukoilen: tule jälleen järjelliseksi ihmiseksi ja hyväksi pojaksi. Rohkaise mielesi, särje ne alakuloisuuden kahleet, jotka vievät sinulta järjen viimeisenkin jäännöksen. Ota itsellesi lempivä vaimo omasta säädystäsi, ja kaunistakoon hilpeät lapset sinun elämäsi iltapuolta. Tahdotko totella minua, suotko minulle myöntävän vastauksen?"
Erikäs, joka palvelijoiden avulla oli päässyt vaatteista ja korvissa olevista pumpulitukoista, ei vastannut sanaakaan, vaan jäi seisomaan liikkumatta, pää painuneena vasten rintaa.
"Noh!" huusi lordi kiivaasti, "tahdotko myöntyä minun tahtooni, vai etkä tahdo? Vastaa!"
Poika loi häneen surullisen silmäyksen ja tarttui sitte tauluunsa, kirjoitti siihen muutaman sanan ja antoi sen isällensä.
Vihoissaan vanhus heitti sen lattiaan.
"Puhetta minä sinulta vaadin enkä kirjoitusta", huusi hän. "Onko isäsi sinun silmissäsi vähemmän-arvoinen kuin tuo lapsi, joka mielestäsi yksin ansaitsee kuulla sinun puhuvan? Puhu! tahdotko minua totella, vai etkö tahdo?"
Kaarle herra laski ristissä olevat kätensä kuin uupuneena alas ja sanoi surullisella äänellä: "minä en voi."
Nämä kolme sanaa kiihoittivat vanhuksen vihan korkeimmalleen; hän olisi varmaankin lyönyt poikaansa, jos hän ei olisi hävennyt noita monia läsnä-olijoita.
Kauan katseli hän ankarasti onnetonta poikaansa ja kääntyi sitten nähtävästi aivan levollisena ympärillä seisovien puoleen.