"Vallan väärin tekisin," lausui hän, "jos kauemmin tuhlaisin varojani mokoman ihmisen hullutuksiin. Kukaties puute vaikuttaa sen, minkä velvollisuuden tunto ei ole saanut aikaan. Te kaikki," sanoi hän kaapunkantajille, "olette tästä hetkestä vapaat palveluksestanne. Palkkanne maksetaan heti kohta. Tästälähin olkoon Kaarle herra itsensä ja kummallisen mielenlaatunsa nojassa. Mielipuolena pysyköön hän nyt tämän linnan ja tämän puutarhan rajojen sisäpuolella, joiden ulkopuolelle hän tätä ennen itsepintaisuudessaan ei ole tahtonut mennä. Ikään kuin kerjäläiselle annan minä hänelle jokapäiväisen leivän omasta pöydästäni, mutta en rahtuakaan enempää. Nyt korjatkaa luunne pois täältä!"
Koko palvelija-joukko pötki tiehensä, paitsi Liddy, joka oli kätkeynyt tuolin taakse, ja erikäs jäi yksin tähän loistavaan huoneesen.
Vähän aikaa seisoi hän äänetönnä miettien, meni sitten makuukammariinsa ja lukitsi oven jälkeensä.
Kun huone jäi tyhjäksi, tuli Liddy ulos piilopaikastaan, sammutti melkein loppuun palaneet kynttilät, avasi yhden ikkunan luukut, siirsi sohvan eteen pienen renkun, laskeutui siihen istumaan ja nojasi päänsä sohvaan.
Ennen pitkää makasi hän jo makeata unta tässä oudossa asemassa ja hurjimman melun perästä seurasi nyt äänetön hiljaisuus.
YHDEKSÄS LUKU.
Liddy rupee parantajaksi.
Liddyn uni oli pitkä ja makea. Se olisi kestänyt vieläkin kauemmin, jos hän ei olisi herännyt siihen, että hänen päähänsä hiljaa koskettiin. Avattuansa uniset silmänsä näki hän entisen isäntänsä, erillään, seisovan hänen vieressään. Toisessa kädessä tämä piti palavan kynttilän, toisella hän silitti Liddyn vaaleita kiharoita, joilta tuo ruma luukko oli liukunut alas. Katsahtaessaan ylös huomasi Liddy, että ikkunan luukut, jotka hän oli aukaissut, jälleen olivat suljetut, niin että kammari oli pilkko pimeä. Erikkään kasvoista päättäen oli hänellä varmaankin sangen paljon kärsimistä, kuitenkin näytti hänen muotonsa enemmän surumieliseltä kuin kammoittavalta. Vähän värähtelevällä äänellä puhutteli hän tyttöä: "lapsi, mitä tässä vielä teet? etkö ole kuullut, että minä olen kerjäläinen, jolta ei enää ole mitään saatavana?"
"Juuri sentähden, hyvä herra, olen minä jäänyt tänne," vastasi Liddy.
"Minun luullakseni nyt tarvitsette minun apuani enemmän kuin ennen."
Erikkään kasvot ikäänkuin vetäytyivät itkuun. Äkkiä hän kääntyi pois, oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä: "Lapsi, pakene pois onnettoman läheisyydestä, ett'ei hänen surunsa tarttuisi sinuunkin ja sinua turmelisi."