"Sitä minä en pelkää!" vastasi Liddy rohkeasti. "Pikemmin minä toivon voivani auttaa teitä siitä, jos sallitte minun jäädä tänne ja lupaatte seurata minun neuvoani."
"Parantaako?" lausui erikäs katkerasti. "Yksi vaan saattaa minua parantaa — se on kuolema!"
"Tahi laupias Jumala," virkkoi Liddy luottamuksella; "sillä Hän on kuolemaa väkevämpi."
Näiden sanain totuus saattoi erikkään vaikenemaan, ja Liddy jatkoi rohkeammin: "Eiköhän, hyvä herra, se ollutkaan paras, että vanha herra särki taulun ja ett'ette voi hankkia toista itsellenne? Tästälähin teidän täytyy aina puhua minun kanssani. Onpahan kuitenkin puhe kallis Jumalan lahja, josta ei voi kyllin kiittää. Mitähän linnut ja muut eläimet siitä antaisivatkaan, jos voisivat toisiansa puhutella? Ja tuon ruman luukon heitämme pois päästänne, varsinkin sisällä huoneissa, joissa ei ole tapana pitää mitään päässä. Siihen puettuna olette aivan vanhan nokisen majavan näköinen. Mitä varten olette jälleen sulkeneet ikkunan luukut, jotka minä tahallani aukaisin, ennenkuin panin maata? Tahdotteko ijäisesti elää pimeydessä, joka vaan enentää surumielisyyttänne? Ja lisäksi vielä tämä tukehduttava ilma! Voi, hyvä herra! antakaa minun aukaista ikkuna ja luukku, että raitis ilma pääsisi sisään." — Näin puhuessaan tyttö olikin aukaissut luukun ja ikkunan niin paljon, että kirkas päivän valo saattoi tulvailla sisään.
"Voi! kuinka taivaallinen tuoksu tuolla ulkona on virvoittavan ukkosen-ilman perästä! Haistakaapa, armollinen herra! ja huomatkaa, kuinka virvoittava tuo raitis ilma on, joka ikään kuin uudestaan synnyttää ihmisen. Älkää pahaksenne panko, hyvä herra! mutta minä suutuin teihin viime yönä sentähden, että tukitte korvanne Jumalan äänelle, ukkosen jylinälle, ettekä huolineet katsella leimausta, joka vaan saattaa pahantekijöitä vahingoittaa. Ettekä edes tahtoneet kuulla tuulen suhinaa, joka on Hänen hengähdyksensä, — eikä virvoittavan sateen tulvailemista, josta vaan seuraa hedelmällisyys. Vaikka myrsky kuinka rajusti ympärilläni riehuisi, sanon minä nöyrästi, mutta pelkäämättä: elämäni on sinun kädessäsi, tee minulle, niinkuin sinulle otollinen on. Niin on minua hyvä pappi Hel—" hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut vihatun saaren nimittämisellä vaivata herransa korvia. Nyt hän rupesi itseksensä ihmettelemään omaa rohkeuttansa, joka saattoi hänen näin ujostelematta lavertelemaan, mutta vielä enemmän sitä malttavaisuutta, jolla erikäs häntä kuunteli ja salli hänen mielensä mukaan toimitella. Hän oli ikäänkuin kaikista siteistä vapautettuna, kun hän erikkäässä ei enää nähnyt ylhäistä ja rikasta käskijää, vaan hylätyn, apua tarvitsevan raukan, jota hän päätti uskollisesti palvella.
Kun tyttö aukaisi yhä useampia luukkuja ja ikkunoita, vetäytyi erikäs takaisin salaiseen kabinettiinsa. Liddy kuuli hänen salpaavan oven, eikä hän ollut herraansa oikein tyytyväinen, vaikka hänen täytyi tunnustaa, että tämä jo oli myöntänyt sangen paljon. Hän kokosi jälelle jääneet kynttilän pätkät, jotka hän pani hyvään talteen, ja korjasi pois, mitä vielä rauhattoman yön perästä oli esillä. Hän piti itseänsä ikään kuin koko linnan emäntänä, kun hän sai siinä näin aivan oman mielensä mukaan hallita ja vallita, ja tästä oli hän aivan hyvillänsä. Hän puhdisti ja pyyhki tomut pois ja tepasteli väsymättömällä toimeliaisuudella toisesta huoneesta toiseen. Äkkiä hän pelästyi ison kellon kimeästä helinästä. Kun hänellä nyt oli kaikki toimet — portinvartian, linnanvoudin, ruuan-keittäjän, kellarin hoitajan, kamaripalvelijan j.n.e. — niin hän riensi alas rappusia odottamatonta vierasta vastaan-ottamaan. Mutta hän ei nähnyt ketään, havaitsi kuitenkin tarkemmin tutkittuansa todenmukaisen syyn kellon soimiseen. Vetonuoran alla oli vasu, joka sisälsi vadillisen jokapäiväistä ruokaa ja usealle ihmiselle riittävän leivän. Tämä löytö oli hänelle varsin tervetullut, sillä hän oli jo jotensakin nälissään. Hän piti itsensä oikeutettuna käyttämään osan ruo'asta itsellensä, mutta tyytyi kuitenkin vaan leipäpalaseen, ja joi sitten lasillisen kristallikirkasta vettä. Se maittoi hänelle hyvin ja hän toivoi herrallensa yhtä hyvää ruokahalua. Kärsivällisesti odotti Liddy muutamia tuntia hänen ilmautumistansa, vaan juoksi sitten entisen herrasväkensä luo, jonka lapsia hän lupasi joka päivä käydä tervehtimässä, josko vaan muutamaksi hetkeksikin. Kappalainen, joka todellakin tarkoitti hyvää Kaarle herralle ja vaan pakosta oli hänestä luopunut, vahvisti Liddyä hänen päätöksessään pysyä uskollisena. Hilpeästi Liddy sitten hyppeli linnaan takaisin, jossa hän tapasi Kaarle herran kirjoituspulpettinsa äärestä. Liddy pani pahaksensa, ett'ei herra ollut huomaavinaan hänen sisääntuloansa, ja vielä enemmän hän oli pahoillaan siitä, että tämä ystävällisesti lausuttuun kysymykseen: "tahtooko armollinen herra syödä?" vastasi vaan vähäisellä pään nyykähdyksellä. Sitä paitsi hänellä oli tuo ilettävä luukko päässään, jonka Liddy olisi tahtonut nähdä meren syvyyteen upotetuksi. Jotenkin alakuloisena tästä havainnostaan meni hän noutamaan väkiviinalampun päällä lämmitettyä ruokaa. Hän valmisti pöydän niin hyvin, kuin suinkin taisi, ja kun vielä oli jälellä muutamia jäännöksiä entisestä ylellisyydestä, ei ateria ollutkaan pelkkää kuivaa leipää ja kasvaksia. Olipa tyttö vielä löytänyt muutamia vajaita viini-putellia ja asetti nekin pöydälle. Tämä laiha muona ei näkynyt erittäin huvittavan erikästä. Mykkänä kuin kala, kiittämättä Jumalaa hänen antamista lahjoistaan istahtui hän pöytään, kaiveli kahvelilla höyryävässä vadissa, nieli palasen tavattomasta ruoasta ja sysäsi sen sitten inholla pois, jonka jälleen hän särpi muutamia jäännöksiä entisestä ateriastaan ja joi lasillisen vettä, puoleksi sekoitettuna viinillä. Sitten hän viittasi tyttöä ottamaan ruoan pois pöydältä. Tämä teki sen huoaten. Viimein hän rohkaisi mielensä ja sanoi: "minä soisin, herrani, että olisitte tehneet työtä niinkuin minä, silloin tämä hyvä ruoka maistuisi teille niin hyvältä kuin kuiva leipä minulle. Työ on Jumalan kallis lahja, josta on monellainen hyöty."
Erikäs ei virkkanut tähän sanaakaan. Myöhemmin, yön tultua, sanoi hän käskeväisesti: "kynttilä!"
Liddy tutkisteli kynttilävarastoansa, otti muutamia pätkiä, joiden hän arveli riittävän koko yöksi, ja pani yhden niistä sytytettynä kynttiläjalkaan. "Paljon kynttilöitä!" käski herra.
"Unhoitattepa, armollinen herra," vastasi Liddy, "ett'ei meillä nyt enää ole jäljellä kuin aivan vähän kynttilöitä, joita meidän täytyy varsin säästämällä käyttää, ell'ette tahdo ennen pitkää ruveta elämään pilkko pimeässä."
Erikäs käveli nureissaan edes takaisin huoneessansa, milloin istahtaen sohvallensa, milloin kirjoituspöytänsä ääreen, jossa hän vuorotellen luki ja kirjoitti. Vihdoin käski hän Liddyn näyttää häntä alas puistoon. Liddy totteli ja jäi, kun herra oli lähtenyt ulos linnasta, kynttilä kädessä porstuaan odottamaan. Mutta kun herra ei ensinkään palannut, pani hän isomman kynttilän-pätkän jalkaan, laski sen rappusille ja meni takaisin huoneesen, jossa hän samoin kuin eilenkin pani sohvalle maata.