Sikeimmässä unessa hän tunsi itseänsä puisteltavan ja kuuli, vielä puoleksi unelmissaan, erikkään käskevän; "soitantoa!" Hänen oli sangen vaikea tointua unestaan sen verran, että hän jaksoi vetää pelikellojen vieterit, jotka heti rupesivat helisemään. Mutta niiden ääni ei Liddystä nyt ollut niin suloista kuin ennen; hän olisi mieluummin nukkunut. Kun soitanto oli loppunut, sanoi hän: "Armollinen herra! eikö mielenne tekisi mennä makuulle? sitä varten yö on tehty ja kirkas, suloinen päivä valvomiseen. Te käytätte Jumalan järjestyksen aivan väärin."
Erikäs katsahti suuttuneena tokinaiseen puhujaan ja pysyi lujana päätöksessään olla koko yön valveilla ja rasittaa nuorta palvelijaansa moninaisilla toimituksilla.
Sillä lailla kului monta päivää ja yötä, joina Liddy tuskin sai olla rauhassa pari tuntiakaan. Yhä enenevä hermottomuus rupesi häntä raukaisuttamaan ja hänen verevät poskensa nähtävästi vaalenivat. Hän ei enää juoksennellut, vaan hiipi hiljaa huoneissa ja puiston läpi. Aina heikommaksi kävi hänen toivonsa saada erikästä parantumaan. Viimein ei tämäkään voinut olla huomaamatta tuota silminnähtävää muutosta Liddyssä.
"Mikä sinua vaivaa, poikani?" kysyi hän tavattomalla sääliväisyydellä.
"Sinä näytät kovin kärsivältä ja uupuneelta."
"Kummastuttaako tuo teitä, armollinen herra?" vastasi tyttö. "Päivällä teidän nukkuessanne pitää minun olla valveilla, ja yöllä taas valmiina teitä palvelemaan. Kauan en voi kestää enää ja paitsi sitä kaikki kynttilät jo ovat lopussa. Teidän täytyy nyt istua pimeässä."
Tämä vaikutti. Kaarle herra käyskenteli puistossa sydän-yöhön asti, kunnes rupesi väsymään, meni sitten levolle ja käski Liddyn tehdä samoin. Tästälähin hän mukauntui päiväjärjestyksen. Nyt ei muu auttanut, täytyi aukaista ikkunan luukut ensimmältään aivan vähän, että tarpeellinen määrä päivänvaloa pääsi sisään. Vähitellen veti Liddy ne yhä enemmän auki, kunnes erikäs oppi sietämään täydellistä päivän valoa. Synkkämielisyytensä ei kuitenkaan ottanut poistuaksensa, vaan näkyi päin vastoin, kuten Liddy huomasi, päivä päivältä enenevän hänen pitkällisistä käynneistänsä salaisessa kabinetissaan. Jospahan tyttö olisi tietänyt, mikä salaisuus siinä oli peitossa!
"Mitä sinä luet?" kysyi eräänä aamuna erikäs, havaittuansa Liddyn istuvan kirjastossa lukemassa erästä paksua kirjaa.
Tyttö näytti sormellaan erästä raamatun lausetta ja sanoi: "tässä on kirjoitettuna: murhe on tappanut monta ihmistä, eikä kelpaa mihinkään."
"Kuka sitä sanoo?" kysyi erikäs innolla.
"Eräs mies, Jesus Sirach, joka eli ennen Kristuksen syntymää," vastasi Liddy. "Se, mikä oli totuus enemmän kuin tuhat vuotta takaperin, se on totuus vielä tänäkin päivänä. Murhe ei kelpaa mihinkään. Älkää katselko minua niin synkeästi; vaikka vielä olen lapsi, puhun minä kuitenkin omasta kokemuksestani. Minulla ainakin olisi syytä alakuloisuuteen. Sillä monta surullista seikkaa on minulle tapahtunut lyhyellä elämäni ajalla. Olen ollut hengen hädässä, olen kadottanut rakkaat vanhempani, olen nähnyt paljon vaivaa ja puutetta, ja minun täytyy nyt palvella sen sijaan, että minulla ennen oli palvelijoita. Mutta kuitenkin olisin tyytyväinen, jos vaan voisin lievittää teidän surumielisyyttänne. Sillä sellainen alakuloisuus, sanoo minun raamattuni, tuottaa kuoleman. Murheellanne te vaan turmelette terveytenne ja elämänne. Ja joka omaa itseänsä vahingoittaa, sitä voipi syystä sanoa pahantekijäksi. Näettehän, minä olen pannut kaikki raamatun lauseet merkkiin, jotka teihin sopivat, eikä teidän pidä suuttuman minuun; sillä ne eivät ole minun sanani, vaan Jumalan sanoja. Kauan aikaa olen jo hartaasti halunnut saada puhua teille totuuden, ja kun nyt kerran olen päässyt alkuun, täytyy minun puhua suuni puhtaaksi. Raamattu sanoo: joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen pidä syömänkään. Ymmärrättekö nyt, miksikä ruoka ei maita teille? Sentähden, ett'ette tahdo tehdä työtä. Se on teille aivan ansaittu rangaistus siitä. Ja joka saattaa tehdä jotain hyvää eikä sitä tee, hänelle se on synti. Se on synti, ett'ette noudata isänne tahtoa siinä, mitä hän teiltä vaatii; synti sekin on, että vaivaatte minua yöt päivät itsepintaisuudellanne. Se on synti, että aivan aikasin noustessanne sanotte: hyvää huomenta, lepo-aikaa; se on synti, että teette ruumiinne vanhaksi ennen aikojaan. Olettehan vasta kuudennella neljättä! Rumalla parrallanne ja uuttuneilla kasvoillanne te näytätte kuudenkymmenen vuoden vanhalta ukolta."