Erikäs kuunteli tätä puhetta kummastuksissaan, suu auki. Kun Liddy viimein hengästyneenä taukosi puhumasta, sanoi erikäs puoleksi Liddylle, puoleksi itselleen: "Lapsihan tuo vaan on!" — Sitten hän kiireesti lähti salaiseen kabinettiinsa, ikään kuin peläten nuhdesaarnan jatkamista. Tämä ei kuitenkaan ollut ilman hyviä vaikutuksiansa. Se näyttihe alussa siinä, että Kaarle herra kohteli Liddyä paljon säästäväisemmin ja itse toimitti monta tehtävää, joita hän ennen oli vaatinut palvelijoiltansa. Hän rupesi myös pitemmältä puhumaan Liddyn kanssa, ja tiedusteli hänen taitoansa tavallisissa tieteissä, joita jokaisen ihmisen, joka ei tahdo pysyä aivan sivistymättömänä, tulee omistaa itsellensä. Hän huomasi, että Liddy tiesi enemmän, kuin hän oli luullutkaan, ja alensi itsensä melkein joka päivä antamaan hänelle opetusta vielä puuttuvissa opinhaaroissa. Kun tuli luonnontieteen ja erittäinkin kasviopin vuoro, osasi Liddy taitavasti toimittaa niin, että erikäs sovitti opetuksensa eläviin kasveihin, jonkatähden hänen usein päivälläkin täytyi käydä puistossa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa.

Tämän johdosta sai Liddy tilaisuutta vieläkin tehdä toisenkin yrityksen nuoren herransa parantamiseksi.

"Olipa vahinko", sanoi tyttö eräänä päivänä, "että käytävät näin metsistyvät, kun ei kukaan hoida puutarhaa ja minä vielä olen liian pieni kelvatakseni puutarhuriksi. Onpa vahinko, että nämät päärynät, persikat, pähkinät, omenat ja muut hedelmät puussa mätänevät ja näivettyvät, taikka putoovat mäsäksi maahan. Kun nyt puutarha kerran on jätetty teidän haltuunne, voisin minä viedä ne hedelmät, joita ette jaksa syödä, kaupaksi ja niillä saada monta killinkiä. Silloin minä voisin hankkia kaiken, mitä teiltä nyt puuttuu, niinkuin kynttilöitä, sokeria, teetä j.n.e. eikä teidän tarvitsisi sitä keltäkään kerjätä."

Erikäs huomasi tämän aivan oikeaksi. Ennen pitkää oli Liddyllä ilo nähdä herransa istuvan puussa hedelmiä ottamassa — nähdä, kuinka hän kitki ruohon käytäviltä, hakkasi pois vesoja, käänsi kukkapenkit ja ryhtyi muihinkin töihin. Työn halu heräsi ja hänen surumielisyytensä yhä lieventyi, ruoka rupesi maittamaan, tulipa unikin, ja hän alkoi uudelleen voimistua ja käydä pulskeaksi. Liddy ei kuitenkaan vielä saanut häntä ottamaan ruiskukannua, ammentamaan siihen vettä ja kastamaan kukkia. Hän kammosi vettä yhtä paljon kuin ennenkin ja karttoi sen läheisyyttä, vaikk'ei hän sitä nähnytkään. Liddy huomasi tämän selvästi eräänä päivänä, kun erikäs hänen kanssansa oli kulkenut tavattoman kauas siihen puiston osastoon, joka oli lähinnä vanhaa linnaa. Kun he olivat tulleet erään sangen korkean ja pääsemättömän pensas-aidan luo, jonka takana vähän matkan päässä vielä korkeampi muuri kohosi, vaaleni erikäs ja sanaakaan hiiskumatta kääntyi hän kiireesti takaperin. Liddy kysyi, minkätähden hän teki niin, vaan ei saanut mitään vastausta. Uteliaisuus ajoi hänet kappalaisen luo ja siellä hän sai tietää, että pensas-aidan ja muurin takana oli se suuri järvi, joka oli vanhan ja uuden puiston rajana, ja että molemmat, sekä pensas-aita että muuri, olivat laitetut, erikkään hartaasta pyynnöstä, estämään vihattua järveä näkymästä.

Myrskyt ja raju-ilmat tuottivat erikkäälle aina suuren levottomuuden; mutta Liddyn esimerkki oli kuitenkin vaikuttanut häneen niin paljon, että hän oli päässyt kaikesta lapsellisesta pelosta.

Erikkään mielenmuutos, jos kohta askel askeleltakin tapahtuva, ei saattanut kauan pysyä salassa hänen isältänsä. Se tapahtui kappalaisen sekä Liddynkin kautta, joka tuon tuostakin tuli vanhaan linnaan pyytämään herrallensa kaikellaista, jota välttämättömästi tarvitsi. Vanha herra piti tyttöä hänen ainoan, rakastetun poikansa parantajana ja kohteli häntä sen mukaan. Sitä enemmän hän rupesi pitämään Liddystä, jota enemmän hän oppi tuntemaan tämän viehättäviä ominaisuuksia. Mutta tässäkin kävi toteen sananlasku, ett'ei ole niin hyvää, ett'ei pahaa rinnalla. Jota hilpeämmäksi erikäs muuttui ja jota ystävällisempi hänen isänsä oli, sitä enemmän rupesi lordin mahtava suosittu, hänen hovimestarinsa, osoittamaan silminnähtävää nurjuutta, jopa vihaakin Liddylle ja hänen toimellensa. Voudin synkkä katsanto ja uhkaavaiset silmäykset ja sanat saattoivat tytön kammoksumaan käyntiä vanhassa linnassa, ja hän tuli vaan ani harvoin tuon ilkeän miehen näkyviin. Mutta hän huomasi myöskin mielipahaksensa, että tämä ikäänkuin saaliinhimoinen peto väijyen hiiviskeli ympäri heidän-puolisessa puistossa. Hänen siellä olonsa herätti tytössä salaisen kauhun, jonka syytä tämä ei voinut itsellensä selittää, vaan jonka tähden hän iltasilla harvemmin kuin ennen käveli puistossa.

KYMMENES LUKU.

Hauskoja vieraita.

Syksy alkoi kellastuttaa puiden ja pensaiden lehtiä ja irroittaa niitä emistänsä, oksista. Päivät kävivät lyhyemmiksi, illat pitemmiksi ja kolkommiksi. Muutaman viikon kuluttua puisto jo kukaties olisi parasta koreuttansa vailla. Vaikk'ei erikäs vielä ollut täydellisesti entisellään, oli hän kuitenkin paranemaan päin. Kolmen asian suhteen hän vielä oli eriskummainen: hän ei luopunut vanhasta puvustaan eikä parrastaan ja kammosi vettä niinkuin Liddyn tullessakin. Sitä paitsi hän joka päivä oleskeli vähintäin yhden tunnin salaisessa kabinetissaan, jossa tuo tunnettu peite oli, — Liddyn mielestä se oli ikäänkuin kielletty puu paratiisissa. Liddy piti vielä luukkoansa ja salasi erikkäältä oikean sukupuolensa ja ristimänimensä. Hän oli tehnyt itselleen sen lupauksen, ett'ei hän näitä ilmoittaisi, ennenkuin erikäs luopuisi tuosta ilettävästä parrasta ja luukosta. Auringon virvoittava, lempeä paiste muutamana kirkkaana iltana houkutteli tyttöä alas puistoon siksi ajaksi, kun hänen herransa oli salaisessa kabinetissa. Sattumalta hän tuli sen pensas-aidan luokse, jonka läheisyydestä herra tuonain niin äkkiä oli palannut takaisin. Miettiväisenä nosti hän sinisilmänsä ja pyhkien pitkät kiharansa pois otsalta katseli hän sitä viheriätä kasvi-muuria, jolla ei ollut mitään lomaa eikä aukkoa. Yhtäkkiä häntä säikähytti erilleen taivutettujen oksien rasaus, aivan hänen lähellänsä. Peläten jonkun pedon taikka lordin peloittavan hovimestarin tulevan hänelle pahaa tekemään, kääntyi hän jo pikaisimpaan pakoon; mutta samassa kuuli hän rukoelevan äänen pensas-aidasta päin, josta nyt käsi ja kädessä vanha hattu joutui näkyviin. Kerjäläinen, köyhä raukkahan se siis vaan olikin, joka tuli häneltä almua anomaan. Mutta mitenkä se oli päässyt pensas-aidan taakse, joka kappalaisen kertomuksen mukaan oli ympäröittynä muurilla, ja minkätähden hän siellä oli? Ja mitä Liddy nyt voisi antaa tälle miehelle, kun hänellä ei ollut äyriäkään rahaa? Tytön tätä hiljaa itsekseen miettiessä rupesi kerjäläinen toisellaisella äänellä kyselemään asioita, jotka eivät ensinkään kuuluneet hänen ensimäiseen pyyntöönsä. Hän tahtoi tietää, kenenkä tämä hovi oli, palveliko sen omistaja kuninkaallisessa laivastossa, oliko tässä kunnassa rauhantuomaria ja muita sellaisia asioita.

Jota kauemmin Liddy kuunteli tätä jotenkin vieraalta soivaa Englannin-kielistä puhetta, sitä tutummalta se hänestä kuului. Saadaksensa selkoa siitä, kuka puhuja oikeastaan oli, täytyi hänen ajatella kauas, kauas takaisinpäin; se kaikui ikään kuin haudan tuolta puolen toisesta maailmasta. Hänen päätänsä pyörrytti — mutta samassa epätietoisuuden verho poistui ja huuto: "Vilho, oi Herra Jumala, onkohan tuo mahdollista?" pääsi kalliilla äidinkielellä hänen vapisevilta huuliltaan.