Donner ja Vilho pujahtivat takaisin pensas-aidan läpi ja hiipivät sitten pitkin muuria oppiaksensa paremmin tuntemaan, kuinka turvallinen heidän nykyinen olopaikkansa oikeastaan oli. Kun ei muurista näkynyt tulevan loppua ollenkaan, virkkoi Donner: "mäyrät, ketut, kaniinit, jopa kaikki nelijalkaiset maan alla asujat pitävät aina luolissansa enemmän kuin yhden aukon avoinna, jonka kautta hätätilassa pääsevät pakoon. Sopiiko meidän olla heitä typerämmät? Vilho, pidäppäs varalta, ett'ei vieraita aluksia pääse meidän kulkureitillemme, sill'aikaa kuin minä kiipeen ylös mastonkoppiin keksimään uusia maita. Olisipa häpeä, jos tällä lyhyellä lupa-ajallamme olisin unhoittanut kapuamisen, niin ett'en pääsisi tämän muurin päälle, joka ei suinkaan ole erin korkea!"
Onnellisesti voitettuansa kaikki esteet riippui Donner molemmista käsivarsistaan muurin päällä ja kurkisti kuroitetulla kaulalla varovasti sen yli. Sitte hän jälleen rupesi kipuamaan alas ja puhui kuuntelevalle Vilholle: "tuolla on kaikellaista, jota meidän sopii käyttää hyväksemme. Ensiksikin erään tornin rauniot tiheässä petäjikössä, ja toiseksi iso järvi, jonka rannassa ikäänkuin meitä varten vene on ankkurissa. Torni on oleva meidän kajuuttimme, joka suojelee meitä pahoilta ilmoilta, ja pursi on pelastuskeinona vainoojien kynsistä. En mistäkään hinnasta enää tahtoisi saada kunnian olla sinitakkina Brittiläisen majesteetin laivastossa. Mutta kun hädän ja vaaran aikana tie muurin ylitse saattaisi viivyttää meitä, niin on kukaties paras, että koetamme raivata tien sen läpitse. Tällä rautakangella, joka on jäänyt minulle muistiksi merimies-elämästämme, voimme kaivaa melkoisen läven tähän kiviseen laivankylkeen." — "Eiköhän olisi parempi," väitti Vilho, "että kaivaisimme reiän siihen paikkaan muurissa, joka on vastapäätä pensas-aidan aukkoa, niin voimme hädän tullessa pikemmin pelastua?"
"Poikani," vastasi Donner, "sinä olet vielä nuorukainen, muuten olisi kokemus sinulle parempaa opettanut. Paina siis mieleesi se sääntö, että paetessa ei pidä koskaan kulkea suoraan, eikä koskaan kaivaa salareikää vastapäätä toista, ellei tahdo huojentaa takaa-ajoa vihollisille. Vaikka nyt vainoojat näkisivät meidän pujahtavan pensas-aidan aukosta ulos, olisivat he kuitenkin epätiedossa, olemmeko juosseet pitkin muuria oikealle vai vasemmalle, ja kuluttaisivat sillä lailla aikaa, joka sinun ehdoituksesi mukaan ei suinkaan tapahtuisi."
Vilho suostui kumppalinsa tuumaan ja molemmat kävivät kiivaasti työhön käsiksi. — "Kuten näet," sanoi Donner, "on muuri tehty tasaisista kivistä. Kun vaan ensin olemme tehneet pienenkin aukon, tulee työ käymään vallan helposti. Viimeistä kivikerrosta tuolla puolen muuria emme huoli ottaa pois, ennenkuin lähdemme yökortteriimme."
Pian oli muuriin tehty reikä, jonka jälkeen he menivät takaisin pensas-aidan aukolle Liddyä vartomaan. Tämä tulikin pian. Hän toi heille ruokaa, mutta myöskin sen ikävän sanoman, että hänen herransa yhä aikaili kabinetissaan, jonkatähden Liddy ei saanut häntä puhutella. Hän pyysi ystävänsä sydän-yön aikana tulemaan linnaan, jossa hän toivoi voivansa antaa heille tarkempia tietoja. Sitten hän juoksi takaisin linnaan.
"Mennäänhän nyt ankkuriin tuohon torniimme," virkkoi Donner "saadaksemme rauhassa nauttia näitä makeita. Onpa jo kyllin pimeä, niin ett'ei helposti voi huomata meidän läpikäytäväämme; tekisipä mieleni pari tuntia venyä rippu-matossani, sillä minua vähän nukuttaa."
Perille tultuansa Donner aivan tarkasti tutkisteli raunioita, ja vakuutti sitten, että kohta rappujen alla oli paras ja turvallisin piilopaikka. "Siihen on yhdistetty," sanoi hän, "kaikki etenkin meille suotuisat edut. Se on pimeä, salainen, ja siihen päästäksensä täytyy ensin kiivetä miehen korkuiselle muurilla, jonka tähden sitä hätätilassa voisi puolustaa vähäistä vihollis-joukkoa vastaan. Sitä paitsi saattaa muurin aukosta katsella seutua."
Pakolaiset sijoittivat itsensä heti kolkkaan. Tyydytettyään vatsansa vaatimukset menivät he kohta levolle. Donner makasi ennen pitkää sikeässä unessa; mutta Vilho taisteli unta vastaan, joka ei ollut hänelle vaikeatakaan mielenliikutuksessaan Liddyn tapaamisesta.
Vastoin mainiota kokemustansa olisi Donner kovalla kornaamisellaan joutunut itsensä-pettäjäksi, jos kokematon Vilho olisi hänen esimerkkiänsä seurannut eikä pysynyt valppaampana kuin hän. Töin tuskin oli Vilho tehokkaimmalla herätys-keinolla — nenään nipistämisellä, — saanut kumppalinsa valveille, niin eräs henkilö, jonka lähenevät askeleet suurta hälinää nostamatta kuuluivat pimeässä, jo oli saapunut torniin. Täysin heränneenä ei Donner liikkunut paikaltaan, vaan kaappasi sivullansa olevan raskaan rautakangen ja tarttui lujasti siihen. He kuulivat nyt sisääntulijan varovasti aukaisevan ja jälleen sulkevan erään oven. Kohta sen jälkeen kuulivat he hälinän aivan likeltä, mutta vähän syvemmältä. Kynttilän valo tunki aukosta, jota he tähän saakka eivät olleet huomanneet, se kun vei pilkko pimeään tornin loukkoon. Tähän loukkoon käänsi Donner nyt tarkimman huomionsa. Varovasti läheni hän aukkoa, joka oli niin iso, että hänen päänsä mahtui siitä läpi, ja katseli alaspäin pieneen ympyriäiseen holviin, jota lattialla seisova kirkas lyhty valaisi. Hän näki siellä tikapuut, joiden päät ulottuivat melkein holvin lakeen asti, vähän pahnoja seinuksella ja vielä miehen, jonka kihara tukka heti saattoi Donnerin arvelemaan häntä vanhan lordin ilkeäksi hovimestariksi.
Korista, minkä hän oli tuonut mukanansa, nosti mies nyt kannen pois, veti taskustaan paperikäärön ja ripoitti osan sen sisällöstä pieneen, höyryävään ruokavatiin. Loput hän pudisti korissa olevaan viinipulloon, ja tämän tehtyä hän pyyhkäsi pois suuret hikiherneet otsastaan.