"Minä en voi tätä välttää," sanoi hän tylysti itsekseen, "minun täytyy näin tehdä — pakko vaatii. Ja tämä keino onkin paras. Enhän minä rupee käsin häneen — en näe hänen kuoleman kamppaustaan, en kuule hänen vaikeroimistansa — mutta pääsen kuitenkin hänestä erilleni. Ensi yönä otan hänen ruumiinsa, vien sen vähän matkaa järvelle ja upotan sen pohjaan kivillä. Niin on, ei kannata viivytellä! Jokainen katsoo omaa etuansa. Sovinto äijän ja pojan välillä tulee yhä varmemmaksi. Kohta kun Kaarle herra tulee täysjärkiseksi, herää myös isän rakkaus poikaansa uudelleen. Silloin voisi tulla puheeksi asioita, jotka saattaisivat minun menettämään virkani, omaisuuteni, jopa päänikin. Tällä keinoin pääsen myöskin näistä vaivaloisista jokapäiväisistä käynneistäni täällä. Mutta entäs jos saisin tuon nuoren herran ystäväkseni, entäs jos suurta palkintoa vastaan — vaan sehän on mahdotonta! ei hän eikä tämä milloinkaan antaisi minulle anteeksi — molemmat ovat liian paljon kärsineet — sentähden on paras tukkia sen suu, jonka sanat voisivat tuottaa minulle turmiota."
Nain itsekseen höpötettyänsä sysäsi hän jalallaan pois pahnat, joiden alta neliskulmainen kiviliuska, jossa oli rautarengas, tuli näkyviin. Sen hän kiskaisi ylös ja lykkäsi sen syrjään, laski sitten tikapuut pimeään aukkoon ja astui alas ruokakorineen ja lyhtyineen.
Sen mukaan kuin kynttilän valo syvyydessä yhä enemmän hämmentyi, teki Donner rivakan liikunnon, ikään kuin olisi hän ollut aikeissa lähteä pois piilopaikastaan. Samassa hän kuitenkin asettihe entiseen vakoilevaan asemaansa, ja hiljainen, mutta vakava "ei!" pujahti hänen huuliltaan.
Ei aikaakaan, niin hovimestari jälleen tuli ylös aukosta, asetti tikapuut ja kiviliuskan paikoillensa, levitti pahnat kiven peitoksi, laski lyhdyn seiniviereen, jossa Donnerin terävä silmä havaitsi tulukset, puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki oven jälkeensä. Kun askeleet jo aikoja olivat lakanneet kuulumasta, hengähti Donner syvään.
"Ohoh!" mutisi hän; "olisinpa vallan mielelläni paiskannut kankeni tuon konnan päähän. Oikein käteni syhyivät. No! toivonpa kuitenkin, että tuo kiharatukkainen salamurhaaja kerran joutuu hirsipuuhun, vaikkapa minun itse täytyisi kietoa hamppuinen paula hänen lyhyen kaulansa ympäri. Hyi! miten kevytmielisesti hän menetteli ihmis-hengen kanssa, ikään kuin vaan olisi käsissään kapeljo taikka rausku! — Mutta kummallista on, että jokainen pahantekijä aina koettaa peittää pahaa tekoansa! Jos hän ei taida muita pettää, koettaa hän kumminkin sitä oman itsensä edessä puolustaa, ikäänkuin hän sillä tavoin saisi sisällisen tuomarinsa, omantunnon, ääntä vaikenemaan. Mutta älkäämme enempää viivytelkö, vaan rientäkäämme pelastamaan kuolemasta tuota kurjaa olentoa, joka, murhaajan puheesta päättäen, päälle päätteeksi on vaimo."
He lähtivät pois kolkasta, jolloin Donner, heiluttaen kankea kädessään, sanoi: "minä ajattelen, tämä rauta on tukeva kyllä, että sitä voi käyttää tiirikkana holvin ovea vastaan, josko meidän selkämmekin täytyisi antaa siihen vähän painoa."
Muutaman minuutin päästä väkivaltaisesti murrettu ovi lensi auki; vielä vähemmässä ajassa sytytti Donner kynttilän, vieritti kivilevyn syrjään, laski tikapuut syvyyteen ja astui itse niitä myöten alas loukkoon, jonka aukolle Vilho jäi kanki kädessä vartioimaan.
YHDESTOISTA LUKU.
Solmu liestyy ja aukenee.
Vartovalle Vilholle rupesi aika jo käymään pitkäksi, kun Donneria ei ensinkään kuulunut takaisin. Mutta vihdoinkin hän pääsi tuskastaan, kun kynttilän valo ja Donnerin lohduttava ääni ilmoittivat hänelle tämän onnellista palaamista.