"Saatte olla iloissanne," kuuli hän Donnerin sanovan, "ett'eivät nälkä eikä jano ole saattaneet teitä maistamaan tuon konnan myrkkyä. Kaikkien tarpeiden puutteessa kun olemme, emme edes olisi voinet antaa puuöljy-ryyppyäkään myrkynvastineeksi. Näitä tikapuita teidän vielä täytyy kiivetä ylös päästäksenne raittiisen ulko-ilmaan, jossa ette niin isoon aikaan ole saaneet käydä. Onneton vaimo! Me kuitenkin vietimme vankeutemme surullisen ajan enemmän laivan kannen päällä kuin sen alla. Mutta teidän on täytynyt madon lailla asua maan alla. Malttakaapas, minä autan teitä — noin, rohkeutta vaan! älkää peljätkö mitään, vaikka niinkin hullusti kävisi, että vankivartianne tulisi takaisin. Kyllä me tuon lahonneen laivan pian upoksiin purjehtisimme."
Donnerin näin puhuessa näki Vilho erään vaimon horjuen astuvan ylös tikapuita myöten. Hänen vaatteensa tulivat vallan homeelle. Hän näkyi olevan sangen heikko ja kivuloinen, jonkatähden Vilho tarjosi hänelle käsivartensa tueksi, kun he olivat astuneet ylös holvin lattialle, — ja tätä tarjomusta ei hyljätty.
"Tämä on se onneton olento," selitti Donner kumppanillensa, "jonka tuo kunnon hovimestari vuoden verran on pitänyt täällä ikään kuin sisään muurattuna ja jonka hän äsken aikoi murhata. Hän on vainon-alainen ja sentähden meidän kumppalimme. Siis emme saa jättää häntä pulaan."
"Christoph," sanoi Vilho, "sill'aikaa kuin minä odotin sinun takaisin tuloasi, kuulin minä linnan kellon ilmoittavan sydän-yötä. Olispa siis aika lähteä linnaan, niinkuin Liddylle lupasimme."
"Liddy!" huudahti vaimo vavahtaen, "Jumalan nimeen! kuka on tuo Liddy?"
"Hän on," virkkoi Donner, "palvelija lord Hopp — Hopp — mikä nyt onkaan tuon pahuksen nimi? Hoppan, Hoppdik —"
"Habberton!" oikaisi vanki vapisten.
"Niin, niin, siltäpä se melkein kaikui. Ne on helkkarin vaikeat, nuo englantilaiset nimet. Vanha koulumestarini jo sitä valitti. Kun kirjoitetaan härkä, niin luetaan aasi, sanoi hän. Siitä minä kiitän Saksalaiset nimet."
"Liddy on vaan hänen palvelijansa," lausui vaimo surumielin. "Mutta," lisäsi hän vilkkaasti, "minun Kaarleni, nuori herra, elää toki vielä."
"Niin on!" myönsi Donner. "Mutta hänpä kuuluu viettävän aivan kummallista elämää, Liddyn kertomuksen mukaan. Oletteko koskaan kuulleet erikkäästä puhuttavan? Semmoista vimmattua väkeä kuuluu vaan löytyvän Englantilaisten seassa. He kääntävät kaikki nurin narin, kuten vakuutetaan. Useat sanotaan rupeevan erikkääksi pelkästä turhamaisuudesta, siten saavuttaaksensa suurempaa mainetta."