"Mihin," sanoi vaimo, "aiotte minua viedä? Viekää minut, minä rukoilen, nuoren herran luo! Totta — minä en tiedä — pääni on sangen heikko."
"Kyllä minä sen uskon," sanoi Donner sääliväisesti. "Eihän se olekaan kumma. Me saatamme teidät ensin Liddyn luokse, joka tulee määräämään, annammeko itsemme ilmi erikkäälle, vai emmekö."
Vaimo oli melkein tainnuksissa eikä vastannut mitään, ja miehet kuljettivat häntä enemmän kantamalla kuin taluttamalla.
"Se ei mitään tee," sanoi hyvänsävyinen Donner, kun vaimo oli pahoillaan siitä, että hän tuotti heille niin paljon vaivaa. "Ette paina läheskään niin paljon kuin tynnyrillinen laivankorppuja. Eipä olisi hätää, jos emme ikänämme olisi tarvinneet kantaa raskaampia taakkoja! — Vilho, osaammekohan linnaan asti ilman kompassitta tämän puiston pimeitä kulkureittiä? Kun tuo konnamainen hovimestari tuskin enää tarvinnee lyhtyänsä tämän onnettoman olennon tähden, lienee paras, että purjehdimme linnaan hänen kynttilänsä valossa."
"Kunhan emme vaan sillä yllyttäisi kavaltajaa käymään meidän kimppuihimme," arveli Vilho.
"En minä kavaltajaa pelkää!" virkkoi Donner. "Hänen tulee päin vastoin peljätä minua. Rautakankeni saattaa yhtä hyvin tutkia kavaltajan suun, kuin se äsken sai suljetun oven aukenemaan."
Siihen heidän puheensa loppui. Viipymättä puiston käytävät kuljettiin; jo näkyivät linnan mustat muurit jotenkin etäältä, kun eräs mies pysähdytti pakolaisemme sanoen: "Seis! kutka olette? Mitäs teillä täällä on tekemistä?"
Hovimestarin ääni oli Donnerille entiseltään kylliksi tuttu, niin ett'ei hänen kauan tarvinnut olla epätiedossa, kuka ankara kysyjä oli. Paremmaksi varmuudeksi hän vielä nosti lyhdyn niin korkealle, että sen säteet kirkkaasti valaisivat tuon konnan inhoittavia kasvoja. Mutta tämän kautta huomasi hovimestari myös miesten seurassa sen ihmisen, jonka siellä oloa hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Toinnuttuansa ensi hetken pelästyksestä huusi hän kimeällä äänellä: "hei! Wilkens! Kennedy! joutukaa tänne!" ja koetti saada vapisevan, puolikuolleen vaimon haltuunsa.
Donner löi lyhdyn pirstoiksi hovimestarin päähän ja sanoi levollisesti kumppanillensa: "Vilho! ohjaa sinä kauppalaivamme tuohon satamaan; minä sill'aikaa suljen tien tältä merirosvolta."
Vilho totteli ja kuuli mennessään, lyhyen kahakan perästä, valitushuudon, jota seurasi täydellinen hiljaisuus. Kun sitten Donner saavutti pakolaiset linnan rappusilla, virkkoi hän hymyillen; "aivan kuoliaaksi en minä sitä miestä moukuttanut, mutta haavalääkäri kuitenkin tarvinnee muutamia kuukausia paikataksensa hänen lapaluitaan." Kun he olivat päässeet linnan pihaan, tuli Liddy juosten heitä vastaan. "Jumalan kiitos, että olette täällä," kuiskasi hän. "Minä pelkäsin, ett'ette osaisi tänne linnaan. Minulla ei ole enää pienintäkään kynttilän pätkää, jota olisin voinut asettaa ikkunaan teille merkiksi. Herrani on polttanut viimeiset tänä iltana. Voi, enpä vieläkään ole saanut puhutella häntä. Kohta, kun avasin suuni puhuakseni, käski hän minun olla vaiti. Hän oli hajamielinen ja näkyi tuumailevan tärkeitä asioita. Nytkin vielä hän pitkin askelin astuu edes takaisin kamarissaan. Ennenkuin hän on mennyt makuulle, en tohdi viedä teitä ylös, vaikka kaikissa huoneissa on pilkko pimeä. Odottakaa nyt täällä, kunnes tulen teitä noutamaan."