"Mikä harmi on tuommoisesta erikkäästä!" sanoi Donner närkästyneenä. "Jos ei herrasi olisi sellainen, niin pian saisimme laivapaperimme kuntoon. Pimeässä et liene huomannut, että joukkomme on lisääntynyt yhdellä vaimolla — onneton vainottu olento, joka on avun tarpeessa vielä enemmän kuin me. Tuossa hän on uupuneena kyyryllänsä kovilla rappusilla. Kuuleppas, mitä hänellä on sinulle sanottavaa. Hyvä rouva!" huusi hän ääneensä vaimolle, "sanokaa tälle palvelevalle hengelle, kenen puoleen te aiotte kääntyä."
Pelosta ja uupumuksesta melkein pyörryksiin joutunut vaimo ei näkynyt käsittäneen selvästi lausuttua kehoitusta.
"Voi tuota ääntä!" mutisi hän itsekseen. "Olisiko hän vaan hänen palvelijansa?"
Mutta Liddy sanoi kiireesti: "kauemmin en tohdi täällä viipyä, mutta toivon kuitenkin pian pääseväni takaisin." Hän juoksi ylös rappusia.
"Tuuli ei vielä ole myötäinen," virkkoi Donner. "Täytyy sentähden luovia, vaikka se on kyllä ikävää."
Sitte ei kukaan heistä sanonut sanaakaan noin neljännekseen tuntiin. Silloin äkkiä leimahti ulkoa kirkas valo, joka valaisi linnan pihan, ikään kuin olisi ollut päivän aika. "Meille tulee valkeus," sanoi Donner jälleen, kun useat kimeät, uhkaavat äänet lähenivät, "mutta meille se ei kuitenkaan näy olevan iloista. Mitä on tekeillä? onko herra hovimestari rusennetun olkaluunsa tähden ruvennut veisaamaan Jeremiaan valitus-virsiä ja sillä lailla nostattanut linnan-väen jaloillensa, meitä siitä kurittamaan? Jospahan olisin lyönyt hänen pääkallonsa murskaksi! Sääliväisyys ei ollut tässä paikallansa. Nyt meidän täytyy koettaa iskeä kiinni erikkääsen, maksakoon mitä tahansa, siis eteenpäin!"
Hän tarttui vapisevaan vaimoon ja kantoi hänen ylös rappusia erikkään kammariin, jonka ovet hän tarkasti sulki ja salpasi.
"Vihollinen ryntää eteenpäin!" huusi Donner Liddylle, joka pelästyneenä juoksi heitä vastaan. "Herätä isäntäsi meille avuksi, jos luulet hänellä olevan kuntoa siihen. Toimita meille piilopaikka niin hyvä, kuin voit, muutoin syntyy tulisin tappelu. Voittoa ei suoda heille huokeaan hintaan, ja ennenkuin antaun, ruhjoo kankeni vielä monen pääkallon murskaksi."
"Pelastakaa minut!" vaikeroitsi vaimo kuoleman tuskissa. "Missä on minun puolisoni? Viekää minut hänen luoksensa. Jumalan tähden, älkää antako minun enää joutua vainoojani kynsiin. Voi, mihinkä minä pakenen tuon hirveän edestä?"
Liddy oli ikäänkuin pyörryksissä. Milloin hän juoksi herransa makuukammariin, kahden vaiheella, pitäisikö hänen kolkuttaa ovea, milloin taas takaisin ystäviensä luo, joiden tila tuli yhä tukalammaksi; sillä jo kuultiin murretun oven jyskinä ja yhä lähemmäksi tunki vainoojien melske.