Evert (lähenee Amaliaa). Kas niin, kultamuruseni — levähdä nyt hiukan. Saanko käskeä sinulle virvoketta? Saamme odottaa vielä kokonaisen tunnin.
Amalia. Kiitos kaunis, hyvä Evert! — Sinä olet aina niin kiltti. (Ojentaa hänelle kätensä.)
Evert. No, mitäpä tuosta — sehän on suurin huvitukseni. Mutta — katsos vaan — siinähän on jo tämänpäiväinen lehtikin! (Ottaa lehden.) Onpa niinkin — torstaina —
Amalia. Aiotko nyt ruveta lukemaan?
Evert. En, minä silmäilen vaan — noin viimeisimmät kurssit. (Lukee istuen keskimmäisen pöydän ääressä.)
Amalia. Kummallista, että miesten päässä pyörivät aina vaan heidän asiansa, ja meidät unhottavat he kokonaan.
Evert (lukien). Italian kurssi kohoaa — sepä merkillistä, se.
Amalia (puoliääneen itsekseen). Minusta nähden ei ollenkaan.
Evert. Amerikan — hm, seisoo kuin naulattuna paikallaan — kolmen viikon kuluessa ei ole liikahtanutkaan.
Amalia (erikseen). Ei sekään liikuta minua. Vuosi takaperin tästä päivästä hän ei ajatellut amerikkalaisia, eikä italialaisiakaan.