Hilarius (Evertille). Ah, joutavia! (Serafinalle) Kuuleppas, mammaseni, olehan nyt järkevä, olemmehan jo liijaksi vanhat laskemaan lasten leikkiä. Sen kautta pilaamme vaan matkahuviamme, — ja sehän on ihan mieletöntä.
Serafina. Niin se onkin — mieletöntä se onkin.
Hilarius. Kas niin — sinä olet kuitenkin viisas, eukkoseni — papuseni — katsohan nyt minuun edes luopuisasti.
Serafina. Juurikuin komennon mukaan voisi laittaa sadetta ja päiväpaistettta.
Hilarius (hyvin lempeästi). Mitäpä komennosta — mutta kun sinä puhut päivänpaisteesta niin katsopas, kuinka aurinko paistaa koreasti tuolla — ikäänkuin olisi joku juhlapäivä. Eihän meillä, sinun kanssasi lie enää monta suvea jäljellä, — eikö ole siis mieletöntä turmella nuo moniaat kesäpäivät? (Tahtoo suudella häntä.)
Serafina. Mutta noin ihmisten nähden! Niin — niin — ainoastaan moniaat kesäpäivät! mutta kyllä sinä elät vielä monta päivää minun jälkeeni.
Hilarius. Lakkaahan jo haudasta puhumasta — tee minulle mieliksi — minä soisin sinun vielä kauvan elävän.
Serafina (leppeästi). Oikeinko todella?
Hilarius (lähempänä kuin ennen). Ihan toden totta, mammaseni — ole nyt järkevä — kas niin —
Serafina (on katsonut muutaman kerran koomillisesti ympärille).