Evert. Ja söimme suuruksen! Oikein, täällä haukkasimme me pihvin, — nyt muistan vallan hyvästi! (Nousee ja soittaa kelloa.)
Amalia. Ei — nyt menet sinä jo liian pitkälle.
(Palvelija tulee)
Evert (palvelijalle). Laittakaa pihvipaisti!
Palvelija. Heti paikalla, herra! (Menee.)
Amalia. Sinä olet tänään ihan — sietämätön.
Evert. Minäkö sietämätön?
Amalia. Niin juuri, sinä itse. Siinä ei ollut tarpeeksi, että sain niin paljon vaivata itseäni, vieläpä ihan turhaan — muistuttaakseni sinua niistä hetkistä, joita itse sanoit mitä ihanimmiksi — minun täytyy vielä kärsiä sitäkin, että paljon paremmin muistat jonkun pihvin kuin noita aikoja —
Evert. Mutta Amalia kulta, minä —
Amalia. Älä koetakkaan puolustaa itseäsi, tunnen sinut kuin viisi sormeani. — Tiedän nyt ihan selvästi olevani raakalaisen hirmuvaltiaan uhri. (Purskahtaa itkuun).