Evert. Se on sinun välttämättömästi luvattava minulle — sillä nykyjään muuttelevat kurssit ihan hirveästi. Kuules vain — (Lukee joitakuita kurssi-ilmotuksia.)
Amalia. Voi tuota miestä! (Ääneen.) Mutta kuulehan minua toki, Evert!
Evert (lukemiseen syventyneenä. Ulkoa kuuluu lokomotiivin vihellyksiä.) Hm — kyllä minä kuulen — kuulen —
Amalia. Eikö lainkaan muistunut mieleesi, että ummelleen vuosi sitten istuimme juuri samalla paikalla, juuri tässä näin? Tuossa noin sanoit minulle: Amalia, sinä olet minulle tuonut paratiisin maan päälle — en voi tulla enää onnellisemmaksi! Maailma, sanoit sinä, on suuri näkinkenkä, jossa sinä vaan olet ainoa helmi… Mutta ethän sinä kuulekaan minua?!
Evert. Kuulen kyllä, — sanoit äskettäin: paratiisi on suuri näkinkenkä. (Lukee edelleen lehteä.)
Amalia. Voi meitä vaimoparkoja, me vasta olemme raukkoja — niin ne miehet muuttuvat ja nyt vasta vuosi hääpäivästämme — mitenkähän sitten vastedes käynee! (Pitää liinaa silmiensä edessä ja nyyhkii.)
Evert. Mitä nyt — mitä nyt on tapahtunut oikeinhan sinä itket!
Amalia (itkien). Puhuin sinulle kokonaisen tunnin etkä sinä huolinut kuulla minua edes minuuttiakaan. —
Evert (panee pois lehden). Kokonaisen tunnin, enkelini — emmehän ole olleet tässä kuin korkeintaan viisi minuuttia, — mutta lakkaa jo, kuuntelen nyt sinua, — mitä sinä juttelitkaan?
Amalia, Puhuin siitä, että tänään vuosi sitten olimme me myös täällä, juuri tässä näin. Tulimme silloin, istuimme tähän ja —