"Olette oikeassa — että voimmekin unohtaa sen", sanoi Valentin lyöden kädellään kovasti otsaansa.
"Nopeasti eteenpäin!"
Miettiväisinä palasivat ystävykset taistelukentälle.
Kenttää peittivät ruumiit, joita erämaan eläimet olivat jo raadelleet ja jotka levittivät vastenmielistä hajua ympärilleen. Paikoilla, joissa taistelu oli ollut kiivain, makasi ihmisiä, hevosia, aseiden jäännöksiä ja rikkoutuneita ampumatarvevaunuja päälletysten. Intiaaneja ja chileläisiä virui toistensa vieressä, ase jäykistyneissä sormissaan, kauhistavassa rauhassa, mihin kuolema oli heidät yhdistänyt. Kaukana näkyi susia, jotka verta janoten lähestyivät kenttää saadakseen osansa saaliista.
Se oli todellakin surullinen ja synkkä näky. Katkerin ajatuksin ratsastivat neljä toverusta yhä kauemmaksi, kunnes he saapuivat vihdoin paikalle, jossa heidän ystävänsä oli kaatunut. Aivan vierekkäin lepäsivät vihamiehien ruumiit, ja vielä kuolemassa kuvastui villi päättäväisyys molempien kasvoilla. Omituista kyllä, eivät petolinnut olleet liikuttaneet näiden kahden miehen ruumista, jotka olivat kaatuneet murhaavassa taistelussa. Himokkaina liitelivät ne ruumiiden yläpuolella ja lensivät pelästyneinä pois, kun nuoret ystävämme saapuivat paikalle.
Curumilla ja Trangoil Lanec kaivoivat syvän haudan, johon he äänettöminä laskivat molemmat viholliset. El Verdugo ja Joan saivat yhdessä nukkua iäistä untansa.
Täytettyään tämän surullisen velvollisuutensa, lausuivat ranskalaiset hiljaa lyhyen rukouksen ja valmistautuivat lähtemään.
"Hyvästi Joan — hyvästi!" sanoi Valentin tukahtuneella äänellä. "Nuku rauhassa. Muistosi ei sammu koskaan sydämissämme!"
Cesar oli tarkkaavaisesti seurannut isäntänsä toimia, se laski nyt etukäpälänsä haudalle, nuuski maata ja päästi kimakan valitushuudon.
Neljä ystävystämme oli syvästi liikutetut, äänettöminä he astelivat hevostensa luo ja heitettyään vielä viimeisen jäähyväiskatseen urhoollisen araukanin haudalle, hyppäsivät he hevostensa selkään ja ratsastivat pois.