Vaieten jatkoivat he ratsastustaan.
XXV. LEIJONA KUKISTUU.
Meidän täytyy nyt lausua muutama sana Toquinin suunnitelmista.
Antinahuel oli ensin aikonut palata kotiseudulleen. Mutta se näyttikin olevan mahdotonta. Kuuluisimmat kylät Araukan intiaanivaltiossa olivat poltetut, kaupungit olivat tuhan vallassa, ja niiden asukkaat olivat joko tapetut tai vangitut. Ne, jotka olivat päässeet pakoon vihollisen kynsistä, harhailivat nyt metsissä ja koettivat yhdistäytyä suojellakseen viimeisten turvapaikkojensa rajoja. Araukani-päällikkö ei enää ajatellut alueensa suurentamista, hänen ainoa toivonsa oli saada ase kädessä vihollisen myöntymään sellaisiin ehtoihin, jotka eivät loukkaisi hänen kunniaansa. Mutta juuri sentähden oli hänen tilansa sangen vaarallinen. Ollen liian heikko ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin chileläisiä vastaan oli sekin vaara tarjolla, että hän saisi osakseen omien aseveljiensä vihan.
Vaikka suuri osa araukaneja tälläkin kertaa noudatti hänen kutsumustaan vähääkään epäröimättä, niin olivat he kaikki kärsineet siksi paljon tappionsa seurauksista, että uusi sota oli heidän mielestään sula mahdottomuus. Vanha Cathikara, hänen uskollisin puolustajansa Mustan Hirven jälkeen, oli kaatunut sodassa, ja muihin päällikköihin, jotka oikeastaan enemmän pelkäsivät kuin rakastivat häntä, ei hän voinut luottaa. Antinahuel oli ollut araukanien kuningas, kansansa tähti — mutta tämä tähti oli nyt sammumaisillaan.
Mutta Toquin takoi uutta rautaa, hän luuli vielä valtaansa riittävän suureksi voidakseen rajattomasti hallita sotureitaan. Ennenkaikkea muutti hän matkansa suunnan ja lähestyi joukkoineen Biobiota, jonka edustalla koko intiaaniarmeija oli oleskellut ennen Condorkankin taistelua. Täällä odotti hän apujoukkoja, joiden avulla hän aikoi hyökätä Chilen alueelle.
Tämä suunnitelma johtui erikoisesta syystä. Intiaanit pitävät huomiotaherättävästä kostosta, heille ei kosto merkitse mitään, jos on vain kysymyksessä vihollisen tuhoaminen. Sen täytyy tapahtua sillä tavalla, että se tekee suuren vaikutuksen läsnäoleviin todistajiin. Antinahuel tahtoi viedä don Tadeon samalle paikalle, jossa espanjalaiset olivat häväisseet hänen esi-isäänsä, Toquin Cadequalia, puhkaisemalla häneltä silmät. Täällä joutuisi hänen verivihollisensa saman kohtalon alaiseksi ja hirvittävin kidutuksin hänet uhrattaisiin kuolemalle — Sitten vasta olisi Toquinin kostonhimo sammutettu.
Mutta paikka, jossa don Tadeon piti kuolla, sijaitsikin Talkan lähistöllä, chileläisellä alueella. Oliko mahdollista päästä sinne vai eikö? Antinahuel vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, mutta hän ei ottanut lukuun erästä seikkaa, joka äkkiä rikkoikin hänen suunnitelmansa.
Kello oli noin kaksi päivällä. Kuumuuden painostamina olivat soturit vetäytyneet puiden ja pensaiden suojaan ja lukuunottamatta muutamia vahteja, jotka äänettöminä seisoivat vahtipaikoillaan, näytti leiri olevan aivankuin kuollut. Tähän aikaan näki Toquin kaukana suuren joukon intiaaneja, jotka ratsastivat leiriä kohti. Hän mumisi tyytyväisenä muutamia sanoja. Tämä oli kai apujoukko, jota hän niin kauan oli odottanut.
Joukko tuli yhä lähemmäksi. Mutta nähdessään sen johtajan — olevan Luchsin, tuon Apo-Ulmenin, joka aina vastusti häntä, tuli Antinahuel hiukan levottomaksi. Hilliten kuitenkin vastenmielisyyden tunteen, joka valtasi hänet, antoi hän tulijoille merkin, johon heti vastattiin. Ratsastajat kulkivat kahluupaikan ylitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin he olivat kymmenen metrin päässä leiristä.