Varovaisesti liikkui pieni karavaani äskenmainitun joen rantoja pitkin odottaen joka silmänräpäys näkevänsä punanahkojen villien silmien loistavan pimeydessä. Tadeo ja donna Rosario olivat intiaaniystäviensä hevosten selässä, Curumilla ratsasti etumaisena ja ranskalaiset muodostivat jälkijoukon.
Noin kello neljä aamulla — juuri siihen aikaan kun aurinko nousi taivaanrannalle — eroittivat matkustajat pienen Guanakosaaren edessään sumun ympäröimänä, joka kaikissa lämpimissä maissa nousee maasta päivän tullessa. Vaivaloisen öisen matkan jälkeen näytti se heidän silmissään kuin pelastavalta satamalta. Saarella seisoi liikkumattomana mies, Trangoil Lanec, jonka vieressä kumpikin hevonen pureskeli ruohoa rannalla.
Niin pian kuin tulijat, joita hän oli jo kauan odottanut, olivat saapuneet kylliksi lähelle antoi hän heille merkin kiiruhtaa. Curumilla nyökkäsi myöntävästi päätään ja pian oli pieni seurue kulkenut pienen kahluupaikan yli saarelle. Lyhyen aterian aikana neuvottelivat ystävykset, mitä nyt olisi tehtävä. Don Tadeo ehdoitti, että he suuntaisivat kulkunsa hacienda de la Palomaa kohti, joka kuului eräälle hänen ystävistään. Matka ei ollut kovin pitkä, ja sinne tultuaan olisivat he täysin turvassa Antinahuelilta.
Ensi töikseen alkoivat ulmenit laatia puhvelinnahkavenhettä, sellaista, joita intiaanit käyttävät matkustaessaan erämaan läpi kulkevaa jokea pitkin. Kun se oli valmis, ja he olivat työntäneet sen vesille, pyysivät he tovereitaan istuutumaan siihen. Sitten jatkettiin matkaa tällä venheellä hevosten uidessa sen perästä. Noin tunnin kuluttua astuivat he jälleen maihin ja jatkoivat matkaa jalkaisin. Heidän täytyi nyt kiivetä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin erään kukkulan yli päästäkseen Chilen alueelle.
Muutamien tuntien kuluttua oli ilma täydellisesti muuttunut. Punervansininen aurinko näytti uivan pilvimeressä, joka vangitsi sen kuumat säteet. Taivas oli kuparinvärinen. Kuului jylhää ukkosenjyrinää, joka kaikui moninkertaisena vuorissa ja laaksoissa. Ilma oli painostava. Suuria sadepisaroita putoili pilvistä ja yksinäiset tuulenpuuskat nostivat suuria tomupilviä maasta ja päästivät melkein inhimillisiä valitusääniä. Lintuja parveili suurin joukoin ilmassa, ja hevoset tulivat levottomiksi. Toisin sanoen kaikki ennusti hirmumyrskyn tuloa, joka usein sangen lyhyessä ajassa muuttaa maanpinnan muodon.
Sumu oli niin sankka, että vaikka päivä ei ollut vielä puolivälissäkään, ympäröi pimeys matkalaisia. Varovaisesti astellen pääsivät he hitaasti eteenpäin. Intiaanipäälliköt tunsivat luonnon mahtavat oikut, ja levottomuus kuvastui heidän kasvoillaan.
"Mitä sanotte tästä ilmasta, Curumilla?" kysyi kreivi Ludvig.
"Huonoa, hyvin huonoa", sanoi tämä pudistaen päätään. "Jollemme ennen hirmumyrskyn tuloa ehdi Jana Karamille (noitamiehen hyppy)…"
"No niin, mitä sitten. Uhkaako meitä jokin vaara?"
"Enemmän kuin vaara. Siinä tapauksessa ei meillä ole suuria toiveita selvitä hengissä rajuilmasta."