Donna Rosario ei ollut jaksanut pitää kiinni kalliosta, vaan oli päästänyt otteensa ja syöksynyt syvyyteen.
XXVIII. TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ.
Tämä kauhistuttava tapaus täytti urhoollisten miesten sydämet tuskalla ja pelolla. Kaikkien mieleen juolahti, että onneton makasi kenties murskautuneena syvyydessä.
"Oi, tyttäreni, tyttäreni!" kirkaisi don Tadeo aikoen epätoivoissaan syöksyä kuiluun lapsensa perästä.
Curumillan rautakoura veti hänet kuitenkin takaisin. "Onko Suuri Kotka väsynyt elämäänsä?" kysyi intiaani nuhtelevasti. "Isäni on vielä heikko pitkän vankeuden jälkeen, hän uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan."
"Mutta tyttäreni!" ähki mies raukka.
"Teemme voitavamme", sanoi Valentin koettaen salata toivottomuuttaan. "Jollei apumme ole jo turha, tuomme ylös señoritan. Minä hankin teille heti tiedon siitä."
Hän valmistautui panemaan tuumansa toimeen, mutta kreivi Ludvig ennätti ennen häntä. Hän oli jo alkanut laskeutua kuiluun jyrkkää kallionrinnettä pitkin ja katosi pian ystäviensä näkyvistä.
Myrsky yltyi. Kirkkaitten salamoiden valaisema taivas näytti tulimereltä, ja sade kiihtyi yhä rankemmaksi. Miehet, jotka pitelivät kiinni kalliosta ylhäällä kuilun reunalla, olivat jo kauan odottaneet toveriansa. Vai olikohan hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin onneton tyttö? Samassa kuului huuto…
Kun Ludvig laskeutui syvyyteen totteli hän ainoastaan sydämensä ääntä ja päätti tuoda onnettomalle isälle lapsensa. Tätä puhdasta ja luonnollista tunnetta vahvisti nyt kylmä rohkeus, kun hän huomasi olevansa epävarmassa asemassa kuilun yläpuolella. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo. Yksi ainoa harha-askel — ja hän olisi hukassa. Usein tunsi hän kiven tai oksan, jolle hän astui, murtuvan ja antavan perään. Alhaalla kuilussa lorisi vesi hiljaisesti, ja vaikka hänen ympärillään vallitsi synkkä pimeys, oli hän usein pyörtymäisillään mitatessaan ajatuksillaan kuilun syvyyttä.