Joukko sotilaita istui siellä kehässä suuren nuotion ympärillä — sitä sanottiin neuvottelunuotioksi — jonka savu kohosi kiemurrellen taivasta kohti.
Kun Antinahuel astui sisään, nousivat kaikki pystyyn ja nostivat oikean kätensä rinnalleen merkiksi kunnioituksesta tulijaa kohtaan hänen korkean arvonsa vuoksi. Sitten ryhdyttiin heti työhön ja puheenvuoro annettiin eräälle vanhalle päällikölle.
Cathikara oli nuoruudenvuosinaan ollut kuuluisa soturi; nyt olivat vuodet tehneet hänen hiuksensa harmaiksi ja riistäneet silmiltä niiden entisen loiston. Hänen sotaisa luonteensa ei ollut kuitenkaan muuttunut, sen huomasi selvästi hänen sanoistaan.
"Urheat araukanit, toquinit, Apo-Ulmenit ja Ulmenit", alkoi hän, "kuulkaa, mitä vanha soturi sanoo teille. Cathikara on surullinen, pilvi peittää hänen järkensä, ja hänen itkevät silmänsä ovat alituisesti suunnattuina maata kohti. Mistä johtuu tämä suru? Vastatkaa minulle, veljeni ja poikani. Haa, te vaikenette ja teidän päänne vaipuvat alas — oi, te olette nyt vain tavallinen kansa! Te kumarrutte valkeanaamain ikeen alla. Eikö teidän verenne ole kylliksi punainen, jotta taistelisitte sen puolesta? Mitä tekee Cathikara tällä kirveellä, jos se on tehoton hänen kädessään, ja hänen täytyy mennä isiensä luo voimatta tehdä mitään lapsiensa puolesta. Ottakaa se, te soturit, sillä se ei ole mikään tyhjä ja huono kunniamerkki. Olen jo vanha… sallikaa minun vetäytyä majaani kuollakseni siellä surusta teidän heikkojen sydämienne tähden."
Kun päällikkö oli lausunut nämä sanat, astui hän horjuen muutamia askelia taapäin aivankuin surun murtamana. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja, heidän katseensa hehkuivat ja näytti siltä, kuin raivon ja kiihkon purkaukset keskeyttäisivät kokouksen. Silloin otti eräs toinen päällikkö, "Musta Hirvi", puheenvuoron.
"Mitä isäni sanoo, on kovaa — meidän sydämemme on täynnä surua. Minkä tähden on Cathikara niin ankara lapsiaan kohtaan? Minkätähden soimaa hän heitä? Eivätkö he ole valmiita uhraamaan henkensä ja verensä kansansa puolesta? Punaiset miehet eivät ole koskaan jättäneet valtaa vieraisiin käsiin, he ovat vielä yhtä peloittavia ja voittamattomia sotureja, kuin heidän isänsäkin. — Kuulkaa, kuulkaa, mitä Pilliau on ilmoittanut minulle. Araukanien päällikkö on tänään uudistanut rauhansopimuksen valkonaamain kanssa — tietäkää siis, että hän on petkuttanut heitä. Rauhansanat lausuttiin vain valkoihoisten ristin eikä araukanien sauvojen ääressä. Sopimuksella muukalaisten kanssa ei ole siis mitään merkitystä. Olenko puhunut oikein, te mahtavat sotilaat?"
"Kyllä, kyllä, niin on asianlaita!" kirkuivat intiaanit heilutellen aseitaan. Samassa tunkeutui Antinahuel piirin keskelle. Hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat sangen omituiset. Hänen päänsä oli kumartunut eteenpäin, hän oli suunnannut katseensa ulospäin ja levittänyt kätensä, aivankuin hän olisi katsellut jotakin esinettä, josta muilla ei ollut aavistustakaan.
"Hiljaa!" sanoi Cathikara. "Toquin neuvottelee Amey Malghoninsa (salaisen hengen) kanssa!"
Vallitsi syvä hiljaisuus. Antinahuel ei liikahtanut, hän pysyi yhä samassa asennossa. Äkkiä muuttui hänen katseensa henkeväksi.
"Mitä isäni näkee?" kysyi Musta Hirvi vihdoin.