Kun nuo kaksitoista onnetonta vavisten seisoivat Kotkanpään edessä, käski hän viedä naiset erilleen.
Pannen miehet yhden toisensa jälkeen astumaan ohitseen hän katsoi heitä tutkivasti. Sitten hän viittasi vieressään seisoville intiaaneille.
Nämä ottivat heti amerikkalaiset huostaansa, iskivät macheteillaan heidän molemmat kätensä ranteesta poikki ja työnsivät heidät linnoituksen sisään, nyljettyään heiltä päänahat.
Seitsemän uutisasukasta oli jo joutunut tämän julman kidutuksen uhriksi. Vain yksi oli enää hengissä.
Hän oli suurikasvuinen, laiha, mutta vielä reipas vanhus. Hänen lumivalkeat suortuvansa valuivat olkapäille, tummat silmät sinkoilivat salamoita, mutta hänen kasvonsa pysyivät elottomina. Hän odotti välinpitämättömän näköisenä, että Kotkanpää päättäisi hänen kohtalostaan ja lähettäisi hänet seuraamaan toisia onnettomia.
Comachipäällikkö tarkasteli häntä sillä välin sangen huolellisesti.
Vihdoin tuon villin miehen kasvot kävivät lempeämmiksi, hymy levisi hänen suupieliinsä ja tarttuen vanhuksen käteen hän lausui:
"Usted no conocer amigo? — Etkö tunne ystävääsi?" kysyi hän huonolla espanjankielellä rodulleen ominaisella kurkkuäänellä.
Tämän kuullessaan vanhus vavahti ja katsoi vuorostaan tarkasti intiaania.
"Kah!" huudahti hän hämmästyneenä, "el Gallo — Kukko!"