"Ooh!" vastasi päällikkö tyytyväisenä, "minä olen Harmaahapsen ystävä. Punanahoilla ei ole kahta sydäntä. Isä on pelastanut henkeni, isä saa tulla telttaani."
"Kiitos, päällikkö. Suostun kutsuusi", sanoi vanhus puristaen intiaanin kättä, jonka tämä hänelle ojensi.
Ja hän riensi kiireesti erään keski-ikäisen naisen luo, jolla oli jalot piirteet ja jonka tuskan kuihduttamilla kasvoilla näkyi jälkiä kauneudesta.
"Jumalan kiitos", lausui nainen liikutettuna, vanhuksen saapuessa hänen luokseen.
"Jumala ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen."
Sillä aikaa punanahat suorittivat lopputehtäviä kauheassa näytelmässä, jossa olemme antaneet lukijaimme olla läsnä.
Kun kaikki uutisasukkaat oli suljettu linnoitukseen, viritettiin tulipalo taas uuteen voimaan kaikin aineksin, mitä voitiin kerätä, ja tiiliseinämä eroitti ikipäiviksi maailmasta nuo onnettomat amerikkalaiset.
Pian linnoitus oli vain tavaton rovio, josta kuului tuskanhuutoja ja niiden lomassa ampuma-aseiden pauketta.
Välinpitämättöminä comanchit matkan päästä seurasivat tulipalon kehittymistä, hymyillen paholaisen lailla kostolleen.
Liekit olivat vallanneet koko rakennuksen. Ne kohosivat kauhistavan nopeasti luoden kirkasta valoaan kauas erämaahan kolkon majakan tapaan.