Kello oli lähes kahdeksan aamulla. Hymyilevä syysaurinko loi kirkasta valoaan preirielle.
Linnut lentelivät sinne tänne iloisesti viserrellen, samalla kun toiset tiheän lehdistön kätkössä antoivat yhteisesti sulosävelisiä laulajaisia. Toisinaan kuusipeura säikähtyneenä kohotti päänsä korkeasta ruohosta ja poistui hyppien loitommaksi.
Kaksi metsänkävijän tapaan pukeutunutta ratsastajaa matkasi täyttä ravia puolivillien komeiden hevosten selässä Canadian-virran vasenta rantaa, muutamien mustien vainukoirien kirmaten juostessa heidän ympärillään.
Ratsastajat olivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli.
Vastoin tavallisuutta Uskollinen Sydän näytti olevan varsin iloisella tuulella. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hän katseli tyytyväisenä ympärilleen. Väliin hän pysähtyi ja tähysteli etäisyyteen ikäänkuin etsien taivaanrannalta jotakin, jota ei ei vielä voinut eroittaa. Sitten hän harmistunein elein ryhtyi jatkamaan matkaansa suorittaakseen saman tempun sadan askeleen verran edettyään.
"No, totta vie", lausui Ilomieli hänelle vihdoin naurahtaen. "Mehän saavumme kohta perille, ole vain huoletta!"
"Niin, caramba! Tiedän sen kyllä, mutta tahtoisin jo olla siellä! Mielestäni ne onnenhetket, jotka Jumala minulle suo, saan vain sen ihmisen luona, jota nyt menemme tapaamaan. Äitini! Äitini! Rakas äitini! Joka minun puolestani jätti kaikki! Luopui kaikesta, mitään kaipaamatta ja epäilyksittä! Ah! Mikä onni piileekään äidin omistamisessa! Ja siinä, että omistat sydämen, joka ymmärtää omaasi! Joka omasta tahdostaan kokonaan uhrautuu puolestasi! Joka elää siitä, että sinä elät! Joka iloitsee sinun riemustasi ja käy murheelliseksi sinun ollessasi huolissasi! Joka jakaa elämän kahtia kanssasi ottaen raskaamman osan itselleen ja jättäen kevyemmän ja helpomman osan sinulle! Ah! Ilomieli, jotta oikein voisi ymmärtää, mitä on se jumalainen olento täynnä alttiiksiantamusta ja rakkautta, jota nimitetään äidiksi, täytyy joutua monen vuoden ajaksi häntä vaille kuten minä ja sitten äkkiä tavata hänet rakastettavampana ja hurmaavampana kuin ennen! Voi, miten hitaasti matkamme edistyy! Jokainen hetki, jonka viivymme, merkitsee äidin suuteloa, jonka aika minulta ryöstää! Emmekö jo vihdoinkin saavu perille?"
"Kah, olemmehan jo kaalaamossa."
"En tiedä, mikä on syynä, mutta salainen pelko ahdistaa sydäntäni, epämääräinen aavistus panee minut väkisinkin vapisemaan."
"Karkoita synkät tuumasi, hyvä ystäväni! Muutaman minuutin perästähän olemme jo äitisi luona."